perjantai 30. joulukuuta 2011

Julkkis osa 11

Osa 11


Anni vilkaisi minua kemian kirjansa yli. Minä yritin olla välittämättä ja piirsin kaaviota hänelle. Hän oli koko ajan vähä vähältä hivuttautunut lähemmäs minua. Lopulta Anni pamautti kirjan kiinni.
”Miika…”
Vilkaisin häntä hämmästyneenä. Anni katsoi minua hetken pää kallellaan. Sitten hän kurottautui viimeiset sentit umpeen meidän väliltämme.
En ehtinyt kunnolla edes huomata Annin liikkuvan, kun hän äkkiä painautui minua vasten.
Tuijotin silmät selälläni Annin takana olevaa seinää.
Äkkiä muistin kaikki ne kerrat, jolloin olin harkinnut Auran suutelemista. Se talvinen päivä, kun puhuimme joululahjoista, se päivä kun Aura kertoi levytyssopimuksesta ja se kun hain hänet asemalta.
Minun oli pakko tyrkätä Anni kauemmas. Hän katsoi minua hetken hämmentyneenä mutta se oli pian poissa.
”Etkö sinä tajua, että se on Emilin kanssa”, Anni sanoi. Hän veti kädet puuskaan.


”Minulla ei mene kauaa”, Emil sanoi sytytellessään valoja pimeään kämppään. Hän katosi yhteen huoneeseen.
”Voit katella ympärillesi ihan rauhassa.” kuulin Emilin äänen sanovan.
Minä seisoin eteisessä hetken hämmentyneenä. En tiennyt pitäisikö minun odottaa siinä vai totella Emilin kehotusta ja katsella ympärilleni. Lopulta päädyin siihen että nojailin lähimmän huoneen ovenkarmiin. Toinen syy miksi en uskaltanut mennä peremmälle oli se, että jo eteisessä vallitsi sekamelska. Takit olivat valahtaneet henkareista lattialle ja kengät olivat sikin sokin. Enkä halunnut tietää millainen hullunmylly muualla asunnossa oli.
Pian Emil tuli takaisin. Huomasin hänen vaihtaneen vaatteensa.
Hän virnisti minut nähdessään. Polveni meinasivat pettää alta.
”Niin tosiaan… täällä on vähän sotkusta”, Emil sanoi vinosti hymyillen. Hänen hymynsä oli vähän samantapainen kuin Miikan.
”Mennäänkö?”
Nyökkäsin ja Emil työnsi minut hellästi edellään takaisin rappuun.

Emil veti minua kädestä takahuoneesta toiseen mukanaan. Antti pörräsi myös hänen ympärillään. Tiesin, että vaikka finaali olisi alle tunnin päästä, sillä ei olisi enää mitään merkitystä Emilille. Tiesin hänellä olevan levytyssopimuksen Antin yhtiön kanssa. Olin yrittänyt saada Emiliä kertomaan mitä hän laulaisi. Kolme laulua, eikä hän ollut kertonut ainuttakaan.
Lopulta Emil kävi saattamassa minut ovelle, josta pääsisin kätevästi katsomoon. Tartuin kahvaan, mutta tunsin Emilin vetäisevän minut takaisin itseään vasten.
”Toivota onnea…” hän mutisi korvaani. Käteni painautuivat Emilin rintaa vasten.
”Onnea”, sanoin henkäistyä. Hetken Emil puristi minua tiukemmin itseään vasten, sitten hän päästi minut irti tiukasta halauksestaan. Horjahdin hieman. Emil ei voinut olla naurahtamatta ja tarttui hellästi hartioistani. Hetken hän näytti siltä, että suutelisi minua. Lopulta hän kuitenkin hipaisi kädellään poskeani ja naurahti.
Käytävään ilmestyi nainen joka oli laittanut Emilin hiukset.
”Emil, sinun pitäisi tulla jo!”
”Nähdään pian”, Emil kuiskasi vielä, ennen kuin lähti naisen mukaan.
”Joo…” mutisin itsekseni Emilin selälle.

Minun oli pakko myöntää, että Emil oli todella hyvän näköinen lavalla. Hän oli siellä kuin kotonaan. Kuin hänet olisi tarkoitettu sinne. Tiedän että se kuulostaa kliseiseltä, mutta niin se vain oli. Sitä paitsi yleisö rakasti Emiliä. Näin kymmeniä Rakastan sinua Emil – kylttiä kiljuvien tyttöjen käsissä.
Mahtoikohan Miika katsoa tätä televisiosta? Hätkähdin. Tuskinpa vain. Hän oli luultavasti Annin kanssa.
Juontaja ilmestyi takaisin lavalle. Hän viritti kasvoilleen tekohymyn.
”Tervetuloa takaisin Laulaen tähtiin - ohjelman finaalin pariin! Ilta on jo edennyt niin pitkälle, että on viimeisen laulun aika, John Eltonin Your song, jonka meille esittää Emil Koski!”
Emil ilmestyi jälleen lavalle. Hänellä oli jälleen erilaiset vaatteet kuin edellisten laulujen aikana.
Valot muuttuivat välkkyvän punaisista sumean sinisiksi savun täyttäessä lavaa.
Justiinsa näin, ajattelin. Ei ollut kovin omaperäistä. Melkein huokaisin turhautuneena alkusointujen soidessa. Emil istahti lavalla olevalle korkealle tuolille.
”Tämä on sinulle Aura.”
Mitä? Mitä hän sanoi? Kuulinko väärin? Sanoiko hän sen todella? Suorassa lähetyksessä?! Turhautunut huokaisu oli kaukana. Hyvä kun sain happea. En tiedä johtuiko se järkytyksestä vai ihastuksesta vai mistä, mutta tuntui kuin happi ei kulkisi.
It's a little bit funny this feeling inside
I'm not one of those who can easily hide
I don't have much money but boy if I did
I'd buy a big house where we both could live…”
Katsoiko hän minua? Voi herran jumala, mitä minun muka pitäisi sitten tämän jälkeen sanoa Emilille? Hänhän helvetti vieköön laulaa minulle, suorassa lähetyksessä!
Tajusin, etten meinannut pysyä penkillä. Liikutin jalkojani hermostuneena ja käteni hikosivat. Naurettavaa.
Toivoin, ettei Miika katsoisi tätä ohjelmaa.
”…And you can tell everybody this is your song
It may be quite simple but now that it's done
I hope you don't mind
I hope you don't mind that I put down in words
How wonderful life is while you're in the world”

Poskiani kuumotti.
En kuullut mitä juontaja sanoi. Havahduin mietteistäni siihen, että yleisö kiljui taas.
Emil käveli takaisin lavalle sen toisen kilpailijan kanssa. Oliko sen nimi ollut Krista? En ollut varma.
Nytkö jo he julkaisisivat voittajan? Huomasin kuinka Krista tarttui Emilin käteen.
Valot olivat taas muuttuneet dramaattisen punaisiksi. Juontaja hypisteli valkeaa kuorta.


Viha leimahti sisälläni, kun kuulin Emilin sanovan ne sanat. Käteni puristui nyrkkiin, mutta Annikaan ei huomannut sitä.
Tottakai minäkin sanoisin niin Auralle. Mutta helvetti vieköön miksi tuon piti sanoa se! Ihme ettei ollut omistanut edellisiä laulujaan muille. Eihän tuo oikeasti voinut välittää Aurasta.
Anni sanoi minulle jotain ja murahdin epämääräisesti vastaukseksi. Katsoin silmät leimuten Emiliä ja mieleni olisi tehnyt kuristaa hänet.
Nökötä vaan siinä tuolilla laulamassa, Aurahan ei retkahda tuollaiseen, ajattelin. Tiesin sen kuitenkin olevan vale. Emilhän oli musikaalinen niin kuin Aura. Hyvä laulamaan niin kuin Aura. En usko, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi ketä Emil tuijotti melkein koko esityksensä ajan. Melkein säälin katsomossa kylttien kanssa olevia tyttöjä.
Pakenin viimeisen mainoskatkon ajaksi keittiöön.
Kuulin Annin kutsuvan minua. Puristin yhtä keittiön tasoa hetken molemmin käsin.
”Miika tule takaisin se jatkuu!”


Emil vilkaisi minua. Hän ei näyttänyt jännittävän yhtään. Ehdin huomata hänen jopa vinkkaavan silmää minulle.
En ehtinyt tajuta juontajan huutavan nimen, mutta kun valmiiksi tuijotin Emiliä, huomaisin hänen ponkaisevan saman tien ilmaan. Kiljunta vihloi korvia.
Tyttö hänen vieressään taputti käsiään ja näytti itkevän. En voinut olla hymyilemättä katsoessani kuinka paperi silppu peitti lavaa. Juontaja yritti saada Emilin pysymään paikoillaan ja sanomaan jotain.
Kovan mekkalan takia oli kuitenkin vaikea kuulla mitä Emil puhui.
Ei mennyt kauaakaan, kun tajusin lähetyksen loppuneen. Emil oli taas kadonnut jonnekin lavalta. En oikein tiennyt mihin minun pitäisi mennä. Ihmismassan mukana pois vai takaisin takahuoneisiin Emilin luo. En kuitenkaan ehtinyt ihmetellä kauaa, kun mustaan jakkupukuun pukeutunut blondi, jolla oli radiopuhelin toisessa kädessään ja korvassa kuuloke, tuli luokseni.
”Sinä taidat olla Aura”, hän sanoi ja minä nyökkäsin vastaukseksi.
”Tule.”
Nainen puhui hiljaa radiopuhelimeen samalla kun seurasin häntä erikautta lavan taakse. Hän johdatti minua taas samoilla käytävillä millä olin muutamaa tuntia aiemmin kävellyt Emilin kanssa. Lopulta hän koputti yhteen oveen ja astui syrjään.
Emil näytti hiukan väsyneeltä. Hän kaappasi minut heti syliinsä ja veti peremmälle huoneeseen.
”Mahtava fiilis”, kuulin Emilin mutisevan otsaani vasten.
”Onnea voittajalle”, sanoin hymyillen. En tiennyt pitäisikö minun kiittää Emiliä laulusta. Ainakaan se ei tuntunut luontevalta.
”Kohta lähdetään juhlimaan”, Emil sanoi innoissaan. Minä häkellyin hieman.
”Ai juhlimaan?”
”Tottakai! Piditkö muuten laulusta?” Emil kysyi ja vinkkasi taas silmää.


jatkuu...

perjantai 9. joulukuuta 2011

Julkkis osa 10

Osa 10


Aura oli vältellyt minua koko päivän. Olin Annin kanssa varannut hänelle ruokalassa paikkaa, mutta hän ei ollut kuitenkaan tullut. Muutenkin minusta tuntui, etten tuntenut häntä enää ollenkaan. En osannut tulkita hänen ilmettään käytävässä. En tiennyt mitä hän oli ajatellut.
Työnsin huokaisten koulukirjan sivuun.
Mahtoikohan hän olla kotona? Minun oli pakko myöntää, että minulla oli ikävä häntä. En ollut pitkään aikaan edes jutellut hänen kanssaan kunnolla, niin kuin ennen. Hän varmaan jutteli nykyään sen Emilin kanssa, tuhahdin itsekseni.
En käsittänyt, miksen van voinut antaa asian olla. Lopulta kuitenkin, melkein raivokkaasti, kävelin eteiseen. Minähän selvittäisin koko tämän asian Auran kanssa just nyt.
En kuitenkaan ehtinyt kuin avata oven, kun kohtasin Annin. Voi jumalauta, ajattelin. Mitä helvettiä tuo tyttö teki täällä?
”Hei” Anni visersi.
Huokaisin turhautuneena. ”No heipä hei”, vastasin ja nojasin ovenkarmiin. Ehkä saisin Annin häädettyä pois…
”Oletko lähdössä johonki?” Anni kysyi.
”Mitä sinä teet täällä?” kysyin puolestani Annilta. Anni mutristi hiukan huuliaan.
”Kysyin Auralta missä asut”, Anni vastasi heilutellen kännykkäänsä. Minä kirosin mielessäni.
”Miksi?”
Anni näytti hiukan hämmentyneeltä. Vain hetken, sitten ilme muuttui hiukan uhmakkaaksi.
”No että voisin tulla kattomaan sinua”, hän vastasi. ”Mutta olitko sinä lähdössä johonkin?”
”Ajattelin mennä katsomaan Auraa”, vastasin totuuden mukaisesti.
Anni katsoi minua hetken. Sitten hän yhtäkkiä ripustautui kaulaani.
”Etkö sinä voisi unohtaa sitä hetkeksi?” hän kysyi. En todellakaan pitänyt Annin kädestä joka silitteli niskaani. ”Nyt kun minä tulin tänne asti… Sinun takiasi... ajattelin, jos voisit antaa tukiopetusta… kemiaan”
En tiennyt mitä vastata.
”Ja sitä paitsi… Auralla taitaa olla jotain muuta tekemistä”, Anni vihjasi. Arvasin hänen vihjaavan Emiliin. Huokaisin. En tiennyt, ärsyttikö Aura minua tahallaan. Ei kai hän tosissaan Emilistä knnostuisi. Ja jos kerta ärsytti, miksen minä voinut kiusata takaisin.
Virnistäen kiedon käteni Annin ympärille.

Emil oli minua taas vastassa asemalla. Olin koko matkan vatvonut sitä, mitä Miikan ja Annin välillä oli. Heti kun näin Emilin, unohdin heidät kuitenkin samantien. Hän veti minut halaukseen samalla hetkellä kun pääsin hänen luokseen. Hän ei näyttänyt välittävän kameramiehestä, joka seisoi vähän matkan päässä räpsimässä jo kovaa vauhtia kuvia meistä.
 ”Hei… toi vähän häiritsee”, mutisin ja nyökkäsin pienesti päälläni kameramiehen puoleen. Emil naurahti ja kumartui lähemmäs. Minä pidätin hengitystäni, ajattelin jo että nyt hän suutelee minua.
”Paras tottua siihen… uskonpa että sinusta otetaan vielä monet valokuvat tänään”, Emil naurahti korvaani. Hän oli niin varoittavan lähellä, että melkein kuulin kameran räpsyvän. Vasta hänen perääntyessään kauemmas, tajusin pidätteleväni hengitystä.
”Oletko sinä syönyt mitään?” Emil kysyi meidän lähdettyä ulko-ovia kohti.
”Joo… söin tossa matkalla junassa”, vastasin. Vilkuilin ympärilleni ja huomasin Emilin keräävän melko paljon katseita.
Päästyämme taksiin, Emilin puhelin soi.
”Jou… Joo, me lähdettiin just… Joo, me ollaan siellä ajoissa… Jees, nähään.”
Katselin ikkunasta Emilin puhuessa puheluaan.
Emil laittoi puhelimensa pois.
”Onko meillä joku aikataulu?” kysyin virnistäen. Hän oli taas kiertänyt kätensä taakseni.
”Tavallaan”, Emil vastasi hymyillen. ”Lähetys alkaa kuudelta, meidän pitää olla Peacock-teatterilla kolmen maissa”, hän selitti vetäessään minut kainaloonsa. ”Antti on siellä, joten voit antaa sen sinun sopimuksen.”
Minä nyökkäsin.
”Käydään vaan ensin nopeesti minun kämpällä.”
Kämpällä? Oliko Emilillä oma kämppä?
”Aha…” sanoin lopulta. Emil naurahti.
”Ei se varsinaisesi ole minun. Se on minun veljen, mutta minä asustelen siellä myös”, Emil selitti.
En hätkähtänyt, kun Emilin käsi seikkaili selkänojalta vyötäröni ympärille.


jatkuu....

perjantai 2. joulukuuta 2011

Julkkis osa 9

Osa 9


Päivät tuntuivat matelevan. En saanut tulevaa viikonloppua pois mielestäni. Lauantaina… Ajatukseni karkasivat taas Emiliin.
Kuulin vierestäni tirskahduksen. Havahduin siihen, että joku tökkäsi minua lyijykynällä käsivarteen. Vilkaisin sivulleni ja huomasin Annin virnistävän minulle.
”Kannattaa keskittyä… Emil on huono tukiopettaja…” Anni kuiskasi minulle. Pyöräytin silmiäni Annille.
”Minä keskityn täydellisesti”, suhahdin.
”Just joo…” Anni mutisi. Huomasin hänen katseensa harhailevan luokan toisessa päässä istuvaan Miikaan.
”Kannattaa keskittyä”, mutisin Annille.
”Ei välttämättä… Miika on tosi hyvä kemiassa”, Anni kuiskasi. ”Minä voin pyytää siltä tukiopetusta.”
Minä yritin pitää hymyni samana. Kuitenkaan en onnistunut siinä. Anni uppoutui taas tuijottamaan Miikaa. Muistin Miikan sanat Anni on ihan mukava. Ei kai Miika kuitenkaan enää tapaamisia Annin kanssa sopisi? Kemian tukiopetusta? Anni varmaan haluaisikin tukiopetusta. Nielaisin. En voinut olla vilkaisematta Annia ja sitten Miikaa. Ei Miika niin tyhmä olisi, että ihastuisi Anniin. Ja miksi Anni yhtäkkiä välitti Miikasta?
Ja mitä väliä jos välittikin. Eipä ole minun asiani, ajattelin hiukan vihaisesti.

Perjantaina huomasin Miikan ja Annin yhdessä ruokalassa. He keskustelivat jostain, eivätkä näyttäneet huomaavan muita kuin toisensa.
Tunsin kännykän tärisevän taskussani.
Käännähdin kannoillani, jättäen ruokalan taakseni.
Millä junalla tulet huomenna?
Huokaisin helpotuksesta. Emil osasi lähettää viestinsä juuri oikeaan aikaan.
Juna joka ois siel klo. 14?
Istahdin penkille luokan eteen. Pyörittelin kännykkää kädessäni odottaessani Emilin vastausta.
Tuun sua vastaan
Huomasin Miikan tulevan käytävälle. Hän huomasi minut ja lähti tulemaan minua kohti.
”Sinä et tullut syömään”, kuulin Miikan sanovan. Nostin katseeni häneen. Miika seisoi edessäni.
”En halunnut tulla häiritsemään sinua ja Annia”, sanoin. Äänensävyni oli hiukan pistävä.
”Mehän vain söimme yhdessä. Sitä paitsi olimme varanneet vieressämme olevaa paikkaa sinulle”, Miika huudahti.
”No, ei minulla ollut nälkä”, mutisin.
”Kenen kanssa sinä tekstailit?” Miika kysyi ja vilkaisi kännykkääni, jota edelleen pyörittelin kädessäni.
”Emilin”, vastasin ja katsoin suoraan Miikaan. Miikan ilme värähti hiukan.
”Aha. Ainiin, kun sinä olet taas menossa Hesaan…” Miika sanoi. ”Anninkin piti mennä, mutta se päättikin, ettei halua mennä.”
Katsoin Miikaa hämmästyneenä. ”Ai… miksi?”
Miika ei ehtinyt vastata, kun Anni ilmestyi käytävälle. Anni kutsui Miikaa. Katseeni sahasi hetken Annin ja Miikan välillä.
”Aha”, sanoin. Muuta en saanut sanottua. Anni oli tullut Miikan taakse.
”Meidän porukat lähtee huo… ai moi, Aura!”
Miika näytti hetken siltä, ettei todellakaan tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Minä nousin ylös.
En halunnut vastausta kysymykseeni. Taisin jo arvata, miksei Anni lähtisikään Helsinkiin. Huomasin Annin ottavan kiinni Miikan käsivarresta ja silittelevän sitä.
Katsoin hetken Miikaa. Hän vältteli katsettani.
”Minä haen kirjan kaapista”, sanoin lopulta. En kestänyt katsoa Annia ja Miikaa.

 jatkuu...

torstai 1. joulukuuta 2011

Julkkis osa 8

Osa 8


Miika odotti minua jo kevarinsa vieressä. Hän ojensi minulle kypärän.
”Kiitos”, sanoin asetellessani kypärän päähäni.
”Ajattelin vaan, kun sinä et tainnui sanoa kellekään, että lähdit Hesaan”, Miika sanoi.
Miika jätti minut kotiportin eteen.
”Miten… Oliko hyvä leffa?” kysyin ottaessani kypärää pois.
”No ei oikeestaan. Ja seurakin oli aika hirveetä”, Miika vastasi.
Minä jäin tuijottamaan Miikaa.
”Mitä?” Miika kysyi. Punastuin hiukan.
”Ei mitään. Luulin, että teillä olisi ollut kivaa”, sanoin
”Entäs itelläsi? Oliko kivaa sen… Emilin kanssa?” Miika kysyi nojaten kevariinsa. Minä aloin heti hymyilemään typerästi.
”Sain sen”, sanoi.
”Minkä?” Miika kysyi hiukan oudolla äänellä.
”No sen sopimuksen!” hihkaisin ja kaivoin laukkuani ja ojensin paperin Miikalle.
”Vau”, Miika sanoi ja hymyili. Hymy ei kuitenkaan ylettynyt silmiin asti. Hän ojensi sopimuksen takaisin vilkaisemattakaan siihen.
”Sitten se lupasi hankkia minulle liput siihen finaaliin. Hah, se on varma, että se voittaa”, selitin. En huomannut, kuinka Miikan ilme venähti hiukan.
”Teillä taisi siis olla kivaa”, Miika mutisi. Olimme molemmat muutaman minuutin hiljaa. En keksinyt, mikä Miikaa vaivasi.
”Minä taidan mennä sisään…” sanoin ja otin muutaman askeleen poispäin Miikasta.
”Aura…”
Miikan ääni kuulosti oudolta. Käännyin hämmentyneenä katsomaan häntä. Hän näytti miettivältä ja hiukan kärsivältä.
”Anni on itseasiassa ihan kiva.”
Tuijotin Miikaa hetken äimistyneenä.
”No kiva”, mutisin ja lähdin sisälle.

 Miika painoi kypärän päähänsä.
”Anni on ihan kiva…” hän mutisi itsekseen. Mitä hänkin oli ajatellut sanottuaan niin? Hänhän inhosi Annin seuraa.
No, ainakin Auralla ja Emilillä oli ollut mukavaa. Miika vilkaisi vielä Auran kotia. Auran huoneeseen oli syttynyt valo. Aura ajatteli varmasti Emiliä. Miika tunsi pienen piston sydämessään. Hän tuhahti ja käynnisti kevarinsa.
Oliko Aura tosissaan sanoessaan, että menisi katsomaan Emilin kilpailua? No ainakin Aura oli kotona. Ja Emil Helsingissä. Aura oli näyttänyt onnelliselta. Mitäköhän hänen ja Emilin välillä oli tapahtunut.
Miika pudisti päätään. Hän ei halunnut tietää. Hän pakotti itsensä keskittymään ajamiseen.
Miksi hän edes välitti? Kadut olivat jo pimeitä. Miika kaarsi kotinsa pihaan. Hän talutti kevarinsa talliin. Mitä väliä sillä oli, mitä Auran ja Emilin välillä oli tapahtunut?
Miika pudotti kypärän käsistään.
Ei kai…? Hän pudisti päätään. Hänen ajatuksensa eivät voineet pitää paikkansa. Ei kai hän ollut ihastunut Auraan?

Vilkaisin ulos ikkunasta. Miika oli jo lähtenyt. Olin jättänyt levytyssopimuksen keittiön pöydälle vanhemmilleni.
”Aura!”
Noniin. He näkivät sen. Rymistelin alakertaan. Äiti seisoi pöydän vieressä ja osoitti hiukan pelästyneenä sopimusta.
”Mi-mikä tuo on?” hän kysyi silmät selällään.
”Mitä siinä lukikaan?” kysyi virnistäen. Äiti otti paperi varovaisesti.
”Levyty-”
”Allekirjoitatko sen?”
Äiti istui pöydän ääreen.
”Teit pienen reissun vain? Etkä sanonut mitään? Millä rahalla menit? Sinulle olisi voinut sattua jotain. Helsinkiin noin vain… Ei sellainen tule kuuloonkaan.”
”Omilla rahoilla. Mutta katso nyt minkä takia minä menin!”
”Juu juu… Miika ei ole vähään aikaan käyny meillä.”
”Se toi minut asemalta kotiin”, vastasin äkkiä.
”Olisit pyytänyt sisään.”
”Ei se halunnut tulla”, sanoin. Jostain syystä, minua ei huvittanut puhua Miikasta. Se tuntui väärältä. ”Voiko mä taas ens viikon lauantaina mennä taas Helsinkiin?”
”Ai Miikan kanssa vai?” äiti kysyi.
Minä huokaisin. ”En. Kun Emilin kanssa. Sillä on sen laulukilpailun finaali ja se saisi hankittuu minulle lipun.”
Äiti kääntyi katsomaan minua.
”Emil? Kuka Emil?”
”Emil on sen Annin, jonka ansiosta minä sain tuon sopimuksen, ja Emil on sen kummitädin poika tai jotain”, selitin. Äiti katsoi minua.
”Jutellaan siitä vielä”, hän sanoi ja kääntyi taas sopimuksen puoleen. ”Ja samoin tästä. Näytän tämän isällesi.”

Miika tuijotti huoneensa kattoon. Hän ei halunnut, että Aura lähtisi Helsinkiin. Hän myönsi, että oli kateellinen Emilille. Miika ei ymmärtänyt, miksi Aura oli muuttunut Emilin tultua. Ei Emil edes tuntenut Auraa. Miika tunsi. Hän ei pitänyt siitä, että Aura olisi menossa Helsinkiin. Hän ei pitänyt siitä, että Aura vietti aikaa Emilin kanssa.  Hän nukahti Auraa ajatellen.

Pyörittelin kännykkää kädessäni. Sen valo hohti pimeässä huoneessa. Mietin mitä lähettäisin Emilille.
Päätin nyt sit lähettää tän mun numeron. Aura
Tuijotin näyttöä. Ei. Kuulosti ja näytti tyhmältä. Pyyhin tekstin pois.
Moi! Täs ois nyt sit tää mun numero. Nähään ens viikolla. Aura
Huokaisin turhautuneena. Mikään ei tuntunut kuulostavan normaalilta. Pyyhin taas näytön tyhjäksi. Mietin, pitäisikö jättää ”moi” pois koko viestistä.
Täs ois tää mun numero. Nähään ens viikolla (toivottavasti). Aura
Sekään ei kuulostanut hyvältä. Aioin pyyhkiä senkin pois, mutta painoin väärästä kohdasta. Hädissäni yritin estää viestin lähtemisen, mutta myöhään. Viesti oli lähetetty.
Käteni tärisi, kun mietin vastaisiko Emil. Miksi olin niin tumpelo? Ei voinut olla totta. Kännykkä päästi kimeän merkkiäänen.
Uusi viesti.
Vilkaisin sitä. Emil. Vastasiko hän jo? Avasin viestin tärisevin käsin.
Moi! Loistavaa! Toivottavasti? Etkö pääse?
Olin niin onnellinen siitä, että Emil oli vastannut, etten melkein onnistunut kirjoittamaan vastausta.
Porukat miettii asiaa. Luultavasti pääsen.
Mieleni teki hakata päätä seinää. Miksi viestini kuulostivat niin tyhmiltä? Odotin jännittyneenä, mitä Emil vastaisi.
Kännykkä piippasi taas.
Eiks ne kenties luota muhun? Toivottavasti pääset, tuun vaikka hakee jos et muuten pääse ;)
Naurahdin pakosta. Vatsanpohjaa kutitti jännittävästi.
Kyl mä pääsen, mut mä meen nyt nukkuu, öitä
Tiesin, etten kuitenkaan saisi unta. Ajatukseni pyörivät täysin Emilissä.
Uusi viesti.
Hyvää yötä, honey <3
Sydämeni jätti muutaman lyönnin välistä. Honey? Mitä tuo sydän tuossa teki? Mitä, mitä, mitä? En voinut itselleni mitään, mutta olin pakahtua onnesta ja tiesin hymyileväni tyhmästi.
Lopulta nukahdin ajatellen Emiliä.

jatkuu...

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Julkkis osa 7

Osa 7


Emil tuijotti minua tiiviisti vesilasinsa takaa. En oikein tiennyt minne pitäisi katsoa, joten keskityin kreikkalaiseen salaattiini. Äsken vielä olimme jutelleet, kunnes Emil oli kysynyt, miksei kukaan tiennyt minun olevan Helsingissä. Olin vastannut, että Miika tiesi. Sen jälkeen olimme olleet hiljaa. Ajattelin taas Miikaa ja Annia. Mitäköhän he olivat tehneet elokuvan jälkeen? Olivatko hekin menneet lounaalle?
Siirtelin huomaamattani tomaatin palaa ympäri lautasta. Lopulta Emil nappasi sen omalla haarukallaan.
Hän virnisti katsahtaessani häneen.
”Sinä hiljenit äkkiä”, hän sanoi. Hän yritti sanoa sen melko kepeästi. Kuulin silti pienen vivahteen hänen äänensävyssään. Hän varmasti tajusi äkillisen muutokseni johtuvan Miikasta.
Minä naurahdin. ”Unohduin ajatuksiini”, sanoin.
Emil nojautui hiukan lähemmäs. En hetkeen pystynyt hengittämään. Hänen kasvonsa lähenivät taas.
Tunsin hänen hengityksen kasvoillani
”Oletko valmis?” hän kysyi äkkiä ja vetäytyi. Miksei hän suudellut minua? Hän työnsi tuoliaan jo hiukan taaemmas. Tajusin vinkin, vaikken ollut edes vastannut Emilille.
Vedin takin päälleni. Junan lähtöön oli vielä hiukan yli puoli tuntia.
Matkalla asemalle muutama tyttö tuli kikattaen pyytämään Emililtä nimikirjoitusta. Toinen heistä mulkaisi minua hiukan.
Tyttöjen mentyä hihittäen, Emil kiersi kätensä ympärilleni.
”Onko tuo arkipäivää?” kysyin. En työntänyt Emilin kättä pois. Se tuntui itseasiassa hyvältä. Emil naurahti.
”Melko yleistä. Ehdit muuten vielä katsoa kisasta sen jakson kun voitan”, Emil hymähti.
”Aika itsevarmaa”, sanoin ja läppäsin häntä kevyesti.
”Voin saada sinulle lipun sinne jos haluat. Pääset sen jälkeen myös juhlimaan voittoani”, Emil sanoi.
”Minun kanssani”, Emil kuiskasi vielä korvaani. Minä hätkähdin. Emilin sanat kuulostivat minusta hiukan liian tuttavallisilta. Avasin aseman oven ja luikahdin sisään, samalla hiukan kauemmas Emilin käsistä.
En pitänyt äänensävystä, jolla hän oli äsken puhunut. Se sai minut hiukan levottomaksi.
”Haluatko sen lipun?” Emil kysyi. Minä kävelin aavistuksen verran hänen edellään.
Emilin käsi hipaisi omaani.
”Joo”, henkäisin äkkiä, ja vedin käteni Emilin ulottumattomiin. Ennen kuin Emil ehti enää sanoa mitään, hänen puhelimensa räjähti soimaan.
Asema kaikui ihmisten äänistä ja Emil katsoi puhelintaan hetken epätoivoisena.
”Minun pitää mennä…” Emil sanoi hiukan hämmentyneenä, soiva puhelin kädessään. Hän mutisi jotain puhelimeen, jonka jälkeen kaivoi taskustaan paperin palan ja muutaman sentin pituisen lyijykynän. Äkkiä hän raapusti numeron paperille ja ojensi sen minulle.
”Lähetä joku viesti tai jotain, että saan sinun numeron. Lähetän sitten viestiä siitä ensi viikosta.”
Nyökkäsin.
Emil katsoi hetken minua, ennen kuin muisti puhelimensa. Hän heilautti kättään minulle, samalla kun katosi väkijoukkoon.


Ajatukseni pyörivät Emilin, Miikan ja Annin ympärillä. En osannut tulkita Emilin käyttäytymistä. Eihän hän voinut flirttailla minulle. Nyt kun Emilin tummat silmät ja läpitunkeva katse eivät häirinneet ajattelukykyäni, melkein kaduin sitä, että Emil hankkisi minulle lipun. En minä halunnut juhlia hänen kanssaan. Tai itseasiassa halusin. Jokin Emilissä oli koko ajan vetänyt minua puoleensa. Haaveiluni keskeytyi, kun puhelimeni soi.
”Oletko sinä jo tulossa takaisin?” Miika kysyi, ennen kuin ehdin edes sanoa hei.
”Joo…” vastasin. Miika kuulosti osittain vihaiselta ja osittain huolestuneelta.
”Hyvä”, hän murahti. ”Minä tulen hakemaan sinut asemalta. Monelta olet perillä?”
”Ei sinun tarvi…” aloitin hämmentyneenä.
”En minä anna sinun kävellä tuolla pakkasessa viittä kilsaa. Minä tulen hakemaan sinut”, Miika sanoi keskeyttäen minut. ”Sano nyt vaan, että monelta sinun juna on perillä”, hän jatkoi.
”Kahen tunnin päästä”, vastasin vilkaistuani kelloa. ”Oliko leffassa kivaa?” kysyin ennen kuin ehdin estää itseäni.
Miika murahti jotain vastaukseksi. ”Nähdään parin tunnin päästä”, hän sanoi vielä, ennen kuin lopetti puhelun.
Mikäköhän Miika oli vaivannut? Hänen treffinsä Annin kanssa eivät varmaan sujuneet kauhean hyvin. Treffit…  tapaaminen…?

jatkuu...

tiistai 29. marraskuuta 2011

Julkkis osa 6

Osa 6


Miika istui Annin viereen. Elokuvateatterissa oli heidän lisäkseen vain kolme muuta katsojaa. Valot eivät olleet vielä sammuneet ja Anni puhui koko ajan. Hän ei varmaan edes huomannut Miikan vaivautuneisuutta. Tai oikeastaan poissaolevuutta. Miika ei voinut olla miettimättä, mitä Auran ja Emilin välillä saattaisi tapahtua. Hän katui hiukan, ettei ollut väkisin mennyt Auran mukaan.
Miika nojautui poispäin Annista. Ei hän oikeastaan edes tykännyt koko tytöstä. Hän huomasi Annin vähän väliä vilkuilevan häntä. Olisiko julmaa lähteä? Annin käsi hipaisi hänen kättään.

Huomasin Emilin iskevän minulle silmää. Antti katsoi minua hiljaa. Hän vilkaisi Emiliä ja sitten taas minua.
”Emil, muistaakseni taisit sanoa, että hän on hyvä”, Antti sanoi katsoen minua. Kuulin Emilin hymähtävän. Minä punastuin. Oliko Emil tuonut minut tänne vain nolattavaksi? Ehkä hän oli vain väittänyt, että olin loistava, mutta halusikin nolata minut. Tuijotin kenkiäni, kuin ne olisivat erittäin kiinnostavat. Kuulin kuulakärkikynän napsahtavan.
”Allekirjoitatko?”
Säpsähdin.
”Mitä?” kysyin.
”No eiköhän me nyt samantien tehdä sopimus.”
Minä tuijotin silmät pyöreinä Anttia, joka piti kädessään paperia. Astuin epäröiden lähemmäs. Pelkäsin edelleen, että kyseessä oli pila.
Otin paperin käteeni.
”Tuota –” aloitin epäröiden. Vedin henkeä ja silmäilin paperin läpi, varmistaakseni että se oli totta. ”Voinko viedä tämän kotiin, kun olen alaikäinen… ja…”
Antti hyökkäsi ymmärtäväisenä.
Rutistin paperia, kun peläten, että se yhtäkkiä haihtuisi. Astuin hieman epäillen ovea kohti. Emilkin nousi ylös ja harppi luokseni.
”Tuota… kiitos paljon”, sanoin epäröiden Antille, joka nyökkäsi hymyillen vastaukseksi.
”Minulla on vähän asiaa Antille, odota tossa ulkopuolella”, Emil kumartui sanomaan minulle. Nyökkäsin ja kävelin typertyneenä pois. Heti kun ovi sulkeutui takanani, sekosin. En voinut kuin hyppiä ja pyöriä onneissani. Sydän hakkasi ja henki kulki liian nopeasti. Laskeudun maahan. Mieleni olisi huutaa ilosta. Olo oli kuin jollain voittajalla.
En ehtinyt odottaa kauaa, kunnes Emil tuli.
”Jäätkö tänne, vai lähdetkö takaisin?” hän kysyi. Hän virnisti nähdessään minut lattialla. Hän ojensi kätensä ja veti minut ylös.  Minä vain hymyilin idioottimaisesti. Emil tökkäsi minua kevyesti.
”Minä joudun lähteä tänään, kun ei ne kotona tiedä että olen täällä”, mutisin. Emil nauroi.
”Mutta minä olen ihan sairaan onnellinen!” huokaisin.
”Mennäänkö lounaalle?” Emil kysyi. ”Minä voin sen jälkeen saattaa sinut asemalle.”
Minä taittelin sopimuksen laukkuuni hymyssä suin, ja nyökkäsin. Emilin käsi kiertyi vyötärölleni. En huomannut edes vastustella, kun hän lähti johdattamaan minua. Ja miksi olisin edes vastustellut?

En onnistunut keskittymään elokuvaan. Jostain syystä halusin vain soittaa Auralle. En pitänyt Emilistä. En siitä, että hän oli Auran kanssa, vaikka hän auttaisikin Auraa toteuttamaan unelmaan. Miksi minä en pystynyt siihen?
Huomasin Annin taas vilkaisevan minua. Aloin hermostua. Elokuva tuntui kestävän ikuisuuden.
Anni nojautui lähemmäs.
”Vaikutat hermostuneelta”, hän kuiskasi korvaani. Minä murahdin jotain vastauskeksi. Anni käpertyi lähemmäs, vaikka itse olin painautunut niin kauas hänestä kuin mahdollista. Mitä ihmettä minä oikein yritin? Miksi olin niin huolissani Aurasta?
Annin käsi silitti käsivarttani.

 jatkuu...

maanantai 28. marraskuuta 2011

Julkkis osa 5

Osa 5


Emil avasi minulle taksin oven.
”Minä voin ihan hyvin kävellä…” yritin edelleen.
”Älä viitsi”, Emil naurahti ja työnsi minut taksiin. Minä katsoin ulos ikkunasta. Sydämeni hakkasi kuin hullu. En uskaltanut katsoa Emiliin.
”Kaksi pysähdystä”, Emil sanoi kuskille. ”Missä sinä asut?” Emil kysyi minulta.
”Silkkitie 3”, sanoin kuljettajalle. Kuski nyökkäsi, ja auto nytkähti liikkeelle.
”Oletko sinä kuullut Laulaen tähtiin – kilpailusta?” Emil kysyi äkkiä. Minä vilkaisin häntä ja pudistin päätäni.
”Etkö?” Emil kysyi yllättyneenä. ”Luulin, että kaikki katsovat sitä.”
”Miksi kysyit?” kysyin ja keskityin kynsiini.
”Sinä et taida tietää kuka minä olen”, Emil sanoi hiukan ääntään venyttäen. Käännyin taas katsomaan Emiliä.
”Valitettavasti en…?” vastasin epäröiden. ”Muuta kun että olet Annin kummitädin poika…”
Emil asetti toisen kätensä taakseni. Minä hätkähdin hiukan.
”Tulisitko sinä ensi viikonloppuna Helsinkiin?” Emil kysyi.
”Miksi?” kysyin varautuneena.
”Jotta sinä voisit laulaa tuottajille, että saat sopimuksen”,  Emil naurahti. Hänen kätensä hipaisi niskaani. Minä kohensin oitis ryhtiäni, jottei Emilin käsi osuisi minuun.
”Tuletko?” Emil kysyi ja katsoi minua silmiin. Hänellä oli ihanat tummat silmät. Taksi kaarsi juuri sopivasti portin eteen.
”Joo”, sopersin lopulta. ”Lauantaina?” Hapuilin oven kahvaa.
”Hyvä”, Emil sanoi hymyillen.
Kompuroin ulos taksista. Mitä ihmettä äsken tapahtui? Olin käyttäytynyt kuin idiootti. Vilkaisin taakseni ja ehdin nähdä taksin katoavan kulman taakse.
Samantien kun pääsin sisään, lysähdin sänkyyni. Olin varma, että saatoin tuntea Emilin kosketuksen edelleen niskassani. Mietin Emilin silmiä, hiuksia ja hänen ihanaa ääntään. Ja sitä, miten olin käyttäytynyt koko ajan hänen seurassaan. Aivan kuin jokin olisi riivannut minua. Vatsaa kutitti hassusti.  En jostain syystä saanut Emiliä mielestäni.

Miika tunki tavaroitaan kaappiin. Hänestä tuntui, kuin koko viikonloppu olisi mennyt pilalle, vaikkei edes tiennyt miksi.
”Tykkäätkö sinä Aurasta?” Miika kuuli Annin kysyvän. Miika säpsähti hiukan ja käänsi katseensa Anniin, joka seisoi hänen takanaan.
”Kaverina”, Miika mutisi ja kääntyi ruttaamaan takkinsa kaappiin.
”Lähdetkö minun kaa leffaan?” Anni kysyi ja räpytteli silmiään. Miika katsoi häntä hetken silmät pyöreinä.
”Tota… me sovittiin Auran kanssa… että mentäisi leffaan”, Miika takelteli.
”Aura lähtee viikonlopuksi Helsinkiin”, Anni sanoi. ”Emilin kanssa.”
Miika katsoi hetken Annia. Hän huomasi Auran tulevan heitä kohti.
”Joo. Mennään vaan”, Miika sanoi äkkiä ja otti reppunsa lattialta.

Miika vaikutti jotenkin poissaolevalta. Olin huomannut hänen kirjoittaneen yhden lauseen ainakin viisi kertaa aina uudelleen ja uudelleen esitelmäänsä.
”Siitä viikonlopusta…” aloitin lopulta.
”Tiedän jo”, Miika vastasi ja kumitti jälleen.
”Ai… mistä?” kysyin hämmästyneenä.
”Anni kertoi, että lähdet Helsinkiin. Mutta ei se mitään. Minä menen Annin kanssa leffaan silloin”, Miika sanoi ja kumitti taas. Minä olin hetken hiljaa.
”Se kirjoitetaan sekventiaalinen”, sanoin lopulta. ”S e k v e n…”
”Kyllä minä sen tiedän”, Miika tiuskaisi. Minä käänsin pääni sanomatta enää mitään. Miksi Miika suuttui nykyään niin helposti? Edessäni istuva poika oli kääntynyt mulkaisemaan minua ja sihahti.
”Kuule…” Miika aloitti varovaisesti hiljaisuuden jälkeen. ”Sori. En minä edes haluisi Annin kanssa leffaan.”
”Mene vaan. Se on ihan kiva”, sanoin ja kumitin omaa vihkoani. Yritin puhua hiljempaa.
”Haluatko että tulen sinun kanssa?” Miika kysyi hetken päästä.
”Ai Hesaan? Älä tule…”
Miika nyökkäsi ja keskittyi taas tehtävään.

Miika oli menossa elokuviin Annin kanssa. Olin ainoa junavaunussa. Vilkaisin taas kelloa. Se näytti melkein kahtatoista. Puolen tunnin päästä heidän elokuva alkaisi. En pystynyt keskittymään koulutehtäviin, joita olin ottanut mukaan. En pystynyt keskittymään lukemiseen enkä edes musiikin kuuntelemiseen. Miika ja Anni. Anni ja Miika. Pudistin päätäni. Hehän menivät vain elokuviin. Elokuviin voi mennä myös vain kavereina.
Ajatukseni harhailivat edelleen, kun juna saapui Helsinkiin.
Heti kun astuin junasta ulos, näin Emilin. Hän nojaili tolppaan huppu päässä. Huomatessaan minut, hän tönäisi itsensä irti tolpasta. Hän hymyili minulle. Punastuin hiukan.
”Taksi odottaa”, Emil sanoi tulessani hänen kohdalle.
Miksi Anni ja Miika edes menivät leffaan? Kumpi oli kysynyt? Olivatko he jotain muutakin kuin kavereita? Rypistin kulmiani. Mitä väliä jos olivatkin. Ei se olisi minun asiani.
”Kuunteletko sinä?” kuulin Emilin kysyvän.
Katsoin häntä silmät pyöreinä. Hän oli huomaamattani johdattanut minut jo ulos taksin luokse. Hän piti ovea minulle auki.
”Häh?” kysyin. En ollut kuullut Emilin sanovan mitään. Emil katsoi minua hetken, ennen kuin virnisti hiukan.
”Jännittääkö?” hän kysyi. Mietin hetken. Ei. Ei tämä ollut jännitystä. Tämä oli huolta, mutta huolen aiheeni oli monen sadan kilometrin päässä. Ja se huoletti vielä enemmän. Mietin, pitäisikö kertoa totuus.
”Vähän”, sanoin lopulta, ja astuin viimein autoon.
”Ihan suotta. Antti on mukava tyyppi”, Emil sanoi. Vasta autossa hän otti hupun päästään.

jatkuu...

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Julkkis osa 4

Osa 4

Miika tuli ruotsin tunnille myöhässä. Hän ei ikinä ollut myöhässä.
En voinut kuin tuijottaa häntä hämmästyneenä, kun hän pyyhälsi luokkaan melkein kymmenen minuuttia myöhässä.
Huomasin Anninkin kiinnittävän saman asian merkille. Miikan huomatessa Annin, hän pysähtyi kuin seinään. Anni istui nimittäin Miikan tavallisella paikalla takarivissä minun vieressäni. Miika kääntyi mitään sanomatta, ja istui eturiviin vapaaseen paikkaan.
Hän ei kertaakaan vilkaissut meihin ja kellon soidessa hän rynnisti ensimmäisenä luokasta. Minä en käsittänyt, mikä häntä vaivasi.
”Minä voisin tänään soittaa Emilille”, kuulin Annin selittävän. Tajusin vain nyökkääväni.
”Minun pitää hoitaa yksi juttu”, sanoin katsomatta Annia, ja juoksin käytävään. Sain Miikan kiinni portaikossa.
”Hei!”
Tartuin Miikaa hihasta.
”Mikä sinua vaivaa?” kysyin. Miika vältteli katsettani.
”Sinä käyttäydyt… oudosti.”
Miika huokaisi.
”Ei mikään”, hän vastasi ja kääntyi katsomaan minua.
”Ei mikään?” kysyin epäuskoisena.
Miika huokaisi taas.
”Luuletko sinä, että Anni auttaa sinua hyvää hyvyyttään?” Miika kysyi. ”Aura älä ole niin sinisilmänen!”
Minä tuijotin Miikaa epäuskoisena.
”Mitä?”
Miika tarttui olkapäistäni.
”Anni ei ole semmonen, joka hyvää hyvyyttään tulee, ja auttaa saamaan levytyssopimuksen!”
Minä pyyhkäisi hiukset pois silmiltäni.
”Okei. Kuule, kiva kun huolehdit, mutta minä haluan sen sopimuksen. Ihan tosi”, sanoin. Tuijotin suoraan Miikan harmaisiin silmiin. ”Voisitko sinä edes yrittää vaikuttaa kiinnostuneelta?”
”Minä olen. Minä vaan en halua, että sinä petyt”, Miika sanoi.
”En minä pety. Minä pääsen toteuttamaan minun unelmaani. Usko pois.”
Miika huokaisi ja hymyili sitten.
”Okei. Sori”, hän sanoi. ”Se muuten istui minun paikalla.”
Minä en voinut kuin naurahtaa.
”Tiedän.”

Ruokalassa Anni käveli puhelin kädessään luokseni. Vaikka olin selkä Anniin päin, huomasin Miikan ilmeestä, että Anni oli tulossa. Ja muutenkin korkokenkien kopse ja rannerenkaiden kilinä oli luotettava merkki siitä, että Anni oli tulossa.
”Minä soitin Emilille”, Anni sanoi. Hän istui viereeni, vilkaisten Miikaa.
”Ai”, sanoin yllättyneenä. ”Mitäs se sanoi?”
”Sillä on nyt aika paljon kaikkea, mutta se lupasi että sillä voisi olla viikonloppuna aikaa”, Anni vastasi.
”Ai nyt viikonloppuna?” kysyin uskomatta kuulemaani.
”Niin.”
”Ai. Ihan kiva… aika nopeeta”, sanoin.
”Hyvä se on sitten sovittu”, Anni sanoi noustessaan ylös. Hän vilkaisi vielä Miikaa, ennen kuin käveli pois.
Miika kohotti kulmiaan. Pudistin pienesti päätäni. En halunnut kuulla Miikan analysointia Annista.


”Tehäänkö jotain viikonloppuna?” Miika kysy nojaillen viereiseen kaappiin.
”Mennää vaikka leffaan tai jotain…?” Miika jatkoi. Minä pamautin kaappini kiinni.
”Ei tänä viikonloppuna”, sanoin ja annoin laukkuni hetkeksi Miikalle, jotta saisin takin päälle.
”Ai niin. Sinulla on se… suuri viikonloppu”, Miika mutisi. Hän kuulosti hiukan pettyneeltä.
”Mennään sitten ensi viikolla”, sanoin. Miika ojensi laukkuni takaisin.
”Joo.”

Olin lauantaina ajoissa Annin luona.
”Moi, tule sisään”, Anni sanoi avattuaan oven. Heidän talonsa oli valtava. Tuijotin vain suuria ikkunoita, valkoista kokolattiamattoa ja hohtavia pintoja.
”Emil tulee varmaan kohta myös. Sen juna taisi tulla kymmenisen minuuttia sitten. Se lähtee huomen aamulla takasin Helsinkiin”, Anni selitti. Minusta oli outoa nähdä Anni ilman korkokenkiä ja jatkuvaa kopinaa.
”Luuletko sinä, että Miika lähtisi minun kanssa leffaan joku päivä?” Anni kysyi äkkiä. Minä tuijotin Annia suu auki.
”Ööh…”
”Siis ihan kaverimielessä”, Anni lisäsi silmiään räpytellen.
”Kai…” sanoin epäröiden. Juuri silloin ovikello soi. Näin kuinka taksi kaarsi pois pihalta.
Anni hyppeli avaamaan ovea. Kuulin hänen kiljahtavan ilosta.
”Tule sisään”, Anni sanoi ja päästi Emilin ohitseen. Tunsin oloni erittäin tyhmäksi, ja tiesin näyttäväni tyhmältä, kun tuijotin Emiliä suu auki. Hän oli huolitellun näköinen.
”Aura tässä on Emil, Emil, Aura”, Anni esitteli hymyillen.
Emil ojensi käden, ja minä vain tuijotin tuota jumalaisen näköistä poikaa. Viiveellä tajusin lopulta tarttua käteen.
”Moi”, Emil sanoi ihanan käheällä äänellä. ”Sä kuulemma haaveilet levyttämisestä”, Emil sanoi hymyillen tummat silmät tarkkaillen minua jatkuvasti. Ehkä jopa hiukan häiritsevästi.
”Ööh… joo”, mutisin punastuen.
”Aura on tosi hyvä laulamaan. Älä nyt Emil pahastu, mutta se voisi voittaa jopa sinut”, Anni sanoi. Emil katsoi minua päästä varpaisiin.
”Jos osaa, levytyssopimus on varma.”
Minua hermostutti Emilin katse. Se oli jotenkin niin… läpitunkeva.
”Olisitpa kuullut pari päivää sitten, kun Aura lauloi”, Anni selitti taas Emilille.
”Haluutko sinä laulaa?” Emil kysyi.
”Mitä minä laulan?” kysyin.
”Mitä vaan. Mikä ekana tulee mieleen”, Emil sanoi. Hän lysähti sohvalle, pörrötti hiuksiaan ja katsoi taas minua.
”Forever young, I wanna be, forever young, du you really want to live forever, forever, forever young…”
Emil katsoi minua hiljaa.
”Ihan hyvä. Vähän falskas, se tosin varmaan johtui siitä, että siitä kylmiltään vaan aloitit”, Emil sanoi lopulta. Samassa puhelin räjähti soimaan. Emil kaivoi sen samantien taskustaan ja katosi näkyvistä.
Ei kestänyt kauaa, kun Emil palasi.
”Minun pitää lähteä jo tänään”, Emil sanoi Annille näyttäen harmistuneelta.
”Harmi. Miksi?” Anni kysyi.
”Treenejä siirrettiin”, Emil sanoi pahoittelevasti. ”Juna lähtee tunnin päästä.”
Minä katsoin silmät pyöreinä Emiliä ja Annia.
”Minä soitan taksin”, Anni mutisi.
Minä ja Emil jäimme kahdestaan. Minä tuijotin vaivaantuneena lattiaa.
”Minä taidan tästä lähteä…” mutisin lopulta.
”Sinä voit tulla minun kanssa samaa matkaa. Ei tarvitse kävellä”, Emil sanoi tarttuen käteeni.
”Tota… en minä edes asu aseman vieressä…”
”Pikku koukkasun ehtii hyvin tehdä”, Emil sanoi ja päästi irti kädestäni juuri ennen kuin Anni tuli takaisin.
”Oletko sinäki lähdössä?” Anni kysyi minulta.
”Aura tulee samaa matkaa. Minä heitän sen eka kotiin, ja sitten menen asemalle”, Emil sanoi, ennen kuin ehdin itse vastata.
Minä katsoin hieman epäilevänä Annia, joka vain iski minulle silmää.
  
jatkuu...

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Julkkis osa 3

Osa 3


En keskittynyt juuri ollenkaan äikän tunnilla.
Levytyssopimus? Minulle?
”Aura!” Miika kuiskasi. Havahduin mietteistäni.
”No?” suhahdin takaisin.
”Mitä asiaa Annilla oli?”
Minä huokaisin. Ja hetken jo harkitsin keskittyväni tuntiin.
”Ei mitään”, kuiskasin. Miika pyöräytti silmiään.
”Älä viitsi”, Miika sanoi huokaisten.
Käänsin mitään sanomatta katseeni taas opettajaan. Miika heitti minua kumin palalla.
Mulkaisin Miikaa.
”Kerro!” Miikan vieressä istuva tyttö mulkaisi tätä.
”Hys!” naurahdin. ”Levytyssopimuksesta.”
”MITÄ?” Miika huudahti.
”Aivan Miika Helmilä. Harjoittelemme myös puheiden pitämistä tässä kurssissa.”
Miika heilautti kättään opettajalle, ja kääntyi taas katsomaan mua.
”Mitä?” hän kuiskasi.
”Levytyssopimuksesta. Se haluaisi auttaa minua”, sanoin.
”Anni vai?” Miika kysyi epäuskoisena.
Nyökkäsin. ”Se pystyisi kuulemma auttaa minua saamaan levytyssopimuksen…” sanoin.
Miika katsoi minua ihmeissään.
”Ai… sepä…kiva.”

”Mitä te sanoisitte, jos minä levyttäisin?” kysyin närkkiessäni makaronilaatikkoa. Äiti kääntyi katsomaan minua kummissaan.
”Se olisi… hienoa”, hän sanoi lopulta. Minä työnsin lautasen kauemmas.
”Kun yksi minun luokkalainen luultavasti saisi minulle levytyssopimuksen…” mutisin.
”No sehän on kiva”, äiti sanoi.
”Että te siis… ette tyrmää koko ideaa?” kysyin ehkä hieman yllättyneenä. Isä katsoi minua yllättyneenä.
”Ei tietenkään”, äiti naurahti. Minä hymähdin.

”Ai siis levytyssopimus”, Miika totesi. Hän potkaisi kiven kadulle. ”Miks se edes haluaa auttaa sua?”
”En tiiä”, vastasin. Kävelimme hämärillä kaduilla, minä kädet takin taskuissa hänen vierellään.
”Aura minä…” Miika sanoi äkkiä pysähtyen. Hän huokaisi. Se kuulosti hiukan epätoivoiselta.
”Mitä?” kysyin.
”Minä… äh… ei mitään”, Miika huokaisi.
”Sano nyt”, pyysin ja hipaisin Miikan kättä.
”Se on… hyvä juttu… siis se levytysjuttu…” Miika sanoi lopulta ja jatkoi matkaa.
Se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin meidän välillä hieman kiusaantuneen hiljaisuuden. Oli uutta kävellä Miikan kanssa kotia kohti, ja miettiä, mitä pitäisi sanoa.
”No… nähään huomenna?” Miika sanoi epävarmasti jo ennen risteystä.
”Joo koulussa”, vastasin hiukan hämilläni.
En voinut kuin tuijottaa Miikan perään, tämän lähtiessä nopeasti paikalta.
Mikä ihme häntä oli vaivannut? Mietin, pitäisikö minun soittaa Miikalle.
Lopulta kuitenkin päätin, että jos Miika haluaisi kertoa mikä oli vialla, hän tekisi sen aikanaan.

Koulumatkalla törmäsin Anniin.
”Hei Aura, oletko sinä miettinyt yhtään?” hän kysyi heti. Hän huiskaisi pitkiä vaaleita hiuksiaan, ja rannerenkaan kilisivät.
”Joo”, vastasin. Tunsin itseni omituisen lyhyeksi ja nuhjuiseksi Annin rinnalla. ”Olisi ihan kiva levyttää”, mutisin.
”Minä arvasin! Hei, minä juttelen Emilin kanssa, sillä on jo varma sopimus, ja sitten sen kautta saadaan ihan varmasti sinulleki”, Anni selitti.
”Emilin?” kysyin ihmeissäni.
”Niin. Minun kummitädin poika. Mutta että jos sinä pystyisit laulaa Emilille, niin se saisi puhuttuu ihan varmasti sinulleki mahiksen”, Anni selitti.
”Joo tosi kilttiä…” mutisin. ”Mutta miksi sinä haluat auttaa minua? Siis minä arvostan sitä, mutta me ei oikeestaan olla koskaan oltu kavereita.”
Anni pysähtyi hetkeksi. Aivan minimaallisen lyhyeksi hetkeksi hänen huoliteltu ulkonäkö ja kaikki romahti.
”Siis sinähän tiedät, että se minun kaveri, Lilja, muutti just Amerikkaan. Minusta olisi vaan kiva saada uusia kavereita”, Anni sanoi.
”Uskon”, mutisin.
Jatkoimme matkaa kohti koulua, Anni kopisevissa korkokengissään ja minä ikivanhoissa kuluneissa tennareissa.
”Missä Miika on?” Anni kysyi.
”En minä oikeestaan tiedä”, vastasin hämmästyneenä. ”Varmaan jo koulussa. Miten niin?”
”No siis tehän yleensä tuutte samaa matkaa”, Anni sanoi olkiaan kohauttaen.

jatkuu...

tiistai 22. marraskuuta 2011

Julkkis osa 2

Osa 2

En ollut huolissani siitä, että unohtaisin sanat. Sakke oli valinnut minulle kappaleen. Jos olisin itse päättänyt, olisin tuskin valinnut Lady Gagaa. En ollut kuitenkaan ollut paikalla, kun Sakke oli ohjelmaa suunnitellut, ja koska en ollut ilmoittanut hänelle mitä laulan, hän valitsi sen itse. Että ihan itseäni sain taas syyttää.
”Jännittääkö?” kuulin Miikan kysyvän.
”En tiiä. Kappalevalinta joo”, vastasin hörppiessäni loput juomastani.
”Höh. Sinä voit laulaa mitä vaan, ku se kuulostaa aina hyvältä”, Miika totesi.
”Mutta Lady Gagaa. Pikkujouluissa?”
”Odotitko sinä sitten että laulat jonkun Soihdut sammuu?” Miika kysyi nauraen.
”En”, vastasin jotenkin surullisena. ”Mutta minä olen sitä mieltä, että Edge of glory ei ole pikkujoulukappale”, sanoin.
”No nämä ei ole kyllä pikkujouluja nähnytkään”, Miika myönsi. Ainut jouluinen asia mitä näin, oli yhden rinnakkaisluokkalaiseni tonttulakki, jossa välkkyi punaisia tähtiä.
”Yks, kaks, yks, kaks…  Kuuluuko? Haloo? Tsah tsah! Kuuluuko?” Sakke hölisi mikkiin. Hän oli noussut pienelle lavalle.
”Kuuluu!” Miika karjaisi.
”Hyvä hyvä”, Sakke sanoi. Miika työnsi minua huomaamattani lähemmäs lavaa.
”Mahtavat bileet”, Sakke hihkaisi mikkiin. Vilma hyppi lavan edessä kiljuen, ja melkein palvoi Sakkea.
”No mutta sitä ohjelmaa!” Miika karjaisi.
”Joo joo! Nyt olisi varmaa hyvä aika pyytää tänne kaikkien rakastama Aura, joka on lupautunu laulaa jotain, ennen kun te kaikki sammutte!” Sakke hihkaisi tai melkein karjui ja hakkasi käsiään yhteen.
Miikka tönäisi minua lavaa kohti.
”Mene jo!” hän kuiskasi.
Sakke ojensi mikin minulle ja iski silmää.
Tuijotin hetken. Kaikki tuijottivat. Nyökkäsin Sakelle, joka painoi mankasta nauhan soimaan ja väänsi volyymin täysille.
”There ain’t no reason you and me should be alone, tonight yeah baby, tonight yeah baby…”
Huomasin Miikan hymyilevän minulle.

Sakke oli sammunut sohvalle. Miika ja mina olimme jääneet laittamaan paikkoja kuntoon. Solmin parhaillaan piuhoja ja johtoja.
”Sinä oikeesti laulat hyvin”, kuulin Miikan sanovan. Hänellä oli rätti kädessä. Minä en voinut olla punastumatta.
”Höh”, mutisin.
”Sinä voisit ihan hyvin voittaa laulukilpailuja, Aura, levyttää! Sinä pärjäisit musiikkialalla.”
”En minä tiedä… Ei täällä ole mitään levytyspaikkoja. Pitäisi lähteä pois”, vastasin. ”Ja koulukin on kesken.”
”Huomasitko sinä olenkaan, minkä suosion sinä näiltä kaikiltakin sait?” Miika kysyi ja levitti käsiään.
”No joo. Huomasin, kännisiä teinejä. Meillä on muuten vartti aikaa”, vastasin vilkaisten kelloa.
Miika huokaisi pudistaen päätään.
”Mitä tehdään tolle?” Miika kysyi nyökäten Sakkea päin.
”Minun kyyti tulee ihan parin minan päästä”, vastasin. ”Paljonko se joi?”
”En minä tiedä”, Miika vastasi.
”Pitkäisikö soittaa tyyliin ambulanssi? Voiko toi saada alkoholimyrkytyksen?”
”Minä soitan. Ei sitä tännekään voi jättää”, Miika vastasi kaivaessaan puhelinta esiin.
Huomasin ikkunasta auton kaartavan nuorisotalon pihaan.
”Minä menen nyt”, sanoin Miikalle.

”Aura hei!”
Käännyin katsomaan kuka minua kutsui. Anni sipsutti kymmenen sentin koroillaan, jotka kopisivat koulun käytävällä, luokseni.
”Ai moi Anni”, vastasin hiukan hämilläni. Minä ja Anni emme oikeastaan olleet edes kavereita.
”Sinä lauloit hyvin”, Anni sanoi.
”Kiitti…”
”Niin minä tässä vaan mietin, että oletko ajatellut koskaan levyttää?” Anni kysyi. Hetken minä vain tuijotin Annia. Mietin olinko kuullut oikein?
”Levyttää?” kuulostin varmaan idiootilta.
”Niin”, Anni sanoi heilauttaen vaaleita hiuksiaan. ”Siis kun jos sinä haluat, niin minä saisin sinulle levytyssopimuksen.”
”Ai…” sanoin yllättyneenä.
”Heippa tytöt”, kuulin Miikan sanovan takaatani.
”Moi Miika”, Anni sanoi ja pöyhi hiuksiaan.
”Käykö jos minä harkitsen asiaa?” kysyin edelleen epävarmana Annilta.
”Joo tottakai.”
Vedin Miikan mukanani pois hymyilevän Annin luota.
”Mitä toi halusi?” Miika kysyi vilkaisten olkansa yli Annia.
”Ei mitään”, mutisin. Tiesin, ettei Miika uskonut.
”Sakke ei näytä olevan koulussa”, sanoin vaihtaen puheenaihetta. Miikka naurahti.
”Lintsaa. Se on aika pahassa darrassa”, Miika nauroi.
”Se ei kyllä ikinä pääse kirjotuksista läpi…” mutisin.
”Onhan sillä vielä yli vuosi aikaa niihin”, Miika vastasi.

jatkuu...