Julkkis osa 7

Osa 7

Emil tuijotti minua tiiviisti vesilasinsa takaa. En oikein tiennyt minne pitäisi katsoa, joten keskityin kreikkalaiseen salaattiini. Äsken vielä olimme jutelleet, kunnes Emil oli kysynyt, miksei kukaan tiennyt minun olevan Helsingissä. Olin vastannut, että Miika tiesi. Sen jälkeen olimme olleet hiljaa. Ajattelin taas Miikaa ja Annia. Mitäköhän he olivat tehneet elokuvan jälkeen? Olivatko hekin menneet lounaalle?

Siirtelin huomaamattani tomaatin palaa ympäri lautasta. Lopulta Emil nappasi sen omalla haarukallaan.

Hän virnisti katsahtaessani häneen.

”Sinä hiljenit äkkiä”, hän sanoi. Hän yritti sanoa sen melko kepeästi. Kuulin silti pienen vivahteen hänen äänensävyssään. Hän varmasti tajusi äkillisen muutokseni johtuvan Miikasta.

Minä naurahdin. ”Unohduin ajatuksiini”, sanoin.

Emil nojautui hiukan lähemmäs. En hetkeen pystynyt hengittämään. Hänen kasvonsa lähenivät taas.

Tunsin hänen hengityksen kasvoillani

”Oletko valmis?” hän kysyi äkkiä ja vetäytyi. Miksei hän suudellut minua? Hän työnsi tuoliaan jo hiukan taaemmas. Tajusin vinkin, vaikken ollut edes vastannut Emilille.

Vedin takin päälleni. Junan lähtöön oli vielä hiukan yli puoli tuntia.

Matkalla asemalle muutama tyttö tuli kikattaen pyytämään Emililtä nimikirjoitusta. Toinen heistä mulkaisi minua hiukan.

Tyttöjen mentyä hihittäen, Emil kiersi kätensä ympärilleni.

”Onko tuo arkipäivää?” kysyin. En työntänyt Emilin kättä pois. Se tuntui itseasiassa hyvältä. Emil naurahti.

”Melko yleistä. Ehdit muuten vielä katsoa kisasta sen jakson kun voitan”, Emil hymähti.

”Aika itsevarmaa”, sanoin ja läppäsin häntä kevyesti.

”Voin saada sinulle lipun sinne jos haluat. Pääset sen jälkeen myös juhlimaan voittoani”, Emil sanoi.

”Minun kanssani”, Emil kuiskasi vielä korvaani. Minä hätkähdin. Emilin sanat kuulostivat minusta hiukan liian tuttavallisilta. Avasin aseman oven ja luikahdin sisään, samalla hiukan kauemmas Emilin käsistä.

En pitänyt äänensävystä, jolla hän oli äsken puhunut. Se sai minut hiukan levottomaksi.

”Haluatko sen lipun?” Emil kysyi. Minä kävelin aavistuksen verran hänen edellään.

Emilin käsi hipaisi omaani.

”Joo”, henkäisin äkkiä, ja vedin käteni Emilin ulottumattomiin. Ennen kuin Emil ehti enää sanoa mitään, hänen puhelimensa räjähti soimaan.

Asema kaikui ihmisten äänistä ja Emil katsoi puhelintaan hetken epätoivoisena.

”Minun pitää mennä…” Emil sanoi hiukan hämmentyneenä, soiva puhelin kädessään. Hän mutisi jotain puhelimeen, jonka jälkeen kaivoi taskustaan paperin palan ja muutaman sentin pituisen lyijykynän. Äkkiä hän raapusti numeron paperille ja ojensi sen minulle.

”Lähetä joku viesti tai jotain, että saan sinun numeron. Lähetän sitten viestiä siitä ensi viikosta.”

Nyökkäsin.

Emil katsoi hetken minua, ennen kuin muisti puhelimensa. Hän heilautti kättään minulle, samalla kun katosi väkijoukkoon.

Ajatukseni pyörivät Emilin, Miikan ja Annin ympärillä. En osannut tulkita Emilin käyttäytymistä. Eihän hän voinut flirttailla minulle. Nyt kun Emilin tummat silmät ja läpitunkeva katse eivät häirinneet ajattelukykyäni, melkein kaduin sitä, että Emil hankkisi minulle lipun. En minä halunnut juhlia hänen kanssaan. Tai itseasiassa halusin. Jokin Emilissä oli koko ajan vetänyt minua puoleensa. Haaveiluni keskeytyi, kun puhelimeni soi.

”Oletko sinä jo tulossa takaisin?” Miika kysyi, ennen kuin ehdin edes sanoa hei.

”Joo…” vastasin. Miika kuulosti osittain vihaiselta ja osittain huolestuneelta.

”Hyvä”, hän murahti. ”Minä tulen hakemaan sinut asemalta. Monelta olet perillä?”

”Ei sinun tarvi…” aloitin hämmentyneenä.

”En minä anna sinun kävellä tuolla pakkasessa viittä kilsaa. Minä tulen hakemaan sinut”, Miika sanoi keskeyttäen minut. ”Sano nyt vaan, että monelta sinun juna on perillä”, hän jatkoi.

”Kahen tunnin päästä”, vastasin vilkaistuani kelloa. ”Oliko leffassa kivaa?” kysyin ennen kuin ehdin estää itseäni.

Miika murahti jotain vastaukseksi. ”Nähdään parin tunnin päästä”, hän sanoi vielä, ennen kuin lopetti puhelun.

Mikäköhän Miika oli vaivannut? Hänen treffinsä Annin kanssa eivät varmaan sujuneet kauhean hyvin. Treffit…  tapaaminen…?

jatkuu...

Julkkis osa 6

Osa 6

Miika istui Annin viereen. Elokuvateatterissa oli heidän lisäkseen vain kolme muuta katsojaa. Valot eivät olleet vielä sammuneet ja Anni puhui koko ajan. Hän ei varmaan edes huomannut Miikan vaivautuneisuutta. Tai oikeastaan poissaolevuutta. Miika ei voinut olla miettimättä, mitä Auran ja Emilin välillä saattaisi tapahtua. Hän katui hiukan, ettei ollut väkisin mennyt Auran mukaan.

Miika nojautui poispäin Annista. Ei hän oikeastaan edes tykännyt koko tytöstä. Hän huomasi Annin vähän väliä vilkuilevan häntä. Olisiko julmaa lähteä? Annin käsi hipaisi hänen kättään.

Huomasin Emilin iskevän minulle silmää. Antti katsoi minua hiljaa. Hän vilkaisi Emiliä ja sitten taas minua.

”Emil, muistaakseni taisit sanoa, että hän on hyvä”, Antti sanoi katsoen minua. Kuulin Emilin hymähtävän. Minä punastuin. Oliko Emil tuonut minut tänne vain nolattavaksi? Ehkä hän oli vain väittänyt, että olin loistava, mutta halusikin nolata minut. Tuijotin kenkiäni, kuin ne olisivat erittäin kiinnostavat. Kuulin kuulakärkikynän napsahtavan.

”Allekirjoitatko?”

Säpsähdin.

”Mitä?” kysyin.

”No eiköhän me nyt samantien tehdä sopimus.”

Minä tuijotin silmät pyöreinä Anttia, joka piti kädessään paperia. Astuin epäröiden lähemmäs. Pelkäsin edelleen, että kyseessä oli pila.

Otin paperin käteeni.

”Tuota –” aloitin epäröiden. Vedin henkeä ja silmäilin paperin läpi, varmistaakseni että se oli totta. ”Voinko viedä tämän kotiin, kun olen alaikäinen… ja…”

Antti hyökkäsi ymmärtäväisenä.

Rutistin paperia, kun peläten, että se yhtäkkiä haihtuisi. Astuin hieman epäillen ovea kohti. Emilkin nousi ylös ja harppi luokseni.

”Tuota… kiitos paljon”, sanoin epäröiden Antille, joka nyökkäsi hymyillen vastaukseksi.

”Minulla on vähän asiaa Antille, odota tossa ulkopuolella”, Emil kumartui sanomaan minulle. Nyökkäsin ja kävelin typertyneenä pois. Heti kun ovi sulkeutui takanani, sekosin. En voinut kuin hyppiä ja pyöriä onneissani. Sydän hakkasi ja henki kulki liian nopeasti. Laskeudun maahan. Mieleni olisi huutaa ilosta. Olo oli kuin jollain voittajalla.

En ehtinyt odottaa kauaa, kunnes Emil tuli.

”Jäätkö tänne, vai lähdetkö takaisin?” hän kysyi. Hän virnisti nähdessään minut lattialla. Hän ojensi kätensä ja veti minut ylös.  Minä vain hymyilin idioottimaisesti. Emil tökkäsi minua kevyesti.

”Minä joudun lähteä tänään, kun ei ne kotona tiedä että olen täällä”, mutisin. Emil nauroi.

”Mutta minä olen ihan sairaan onnellinen!” huokaisin.

”Mennäänkö lounaalle?” Emil kysyi. ”Minä voin sen jälkeen saattaa sinut asemalle.”

Minä taittelin sopimuksen laukkuuni hymyssä suin, ja nyökkäsin. Emilin käsi kiertyi vyötärölleni. En huomannut edes vastustella, kun hän lähti johdattamaan minua. Ja miksi olisin edes vastustellut?

En onnistunut keskittymään elokuvaan. Jostain syystä halusin vain soittaa Auralle. En pitänyt Emilistä. En siitä, että hän oli Auran kanssa, vaikka hän auttaisikin Auraa toteuttamaan unelmaan. Miksi minä en pystynyt siihen?

Huomasin Annin taas vilkaisevan minua. Aloin hermostua. Elokuva tuntui kestävän ikuisuuden.

Anni nojautui lähemmäs.

”Vaikutat hermostuneelta”, hän kuiskasi korvaani. Minä murahdin jotain vastauskeksi. Anni käpertyi lähemmäs, vaikka itse olin painautunut niin kauas hänestä kuin mahdollista. Mitä ihmettä minä oikein yritin? Miksi olin niin huolissani Aurasta?

Annin käsi silitti käsivarttani.

 jatkuu...

Julkkis osa 5

Osa 5

Emil avasi minulle taksin oven.

”Minä voin ihan hyvin kävellä…” yritin edelleen.

”Älä viitsi”, Emil naurahti ja työnsi minut taksiin. Minä katsoin ulos ikkunasta. Sydämeni hakkasi kuin hullu. En uskaltanut katsoa Emiliin.

”Kaksi pysähdystä”, Emil sanoi kuskille. ”Missä sinä asut?” Emil kysyi minulta.

”Silkkitie 3”, sanoin kuljettajalle. Kuski nyökkäsi, ja auto nytkähti liikkeelle.

”Oletko sinä kuullut Laulaen tähtiin – kilpailusta?” Emil kysyi äkkiä. Minä vilkaisin häntä ja pudistin päätäni.

”Etkö?” Emil kysyi yllättyneenä. ”Luulin, että kaikki katsovat sitä.”

”Miksi kysyit?” kysyin ja keskityin kynsiini.

”Sinä et taida tietää kuka minä olen”, Emil sanoi hiukan ääntään venyttäen. Käännyin taas katsomaan Emiliä.

”Valitettavasti en…?” vastasin epäröiden. ”Muuta kun että olet Annin kummitädin poika…”

Emil asetti toisen kätensä taakseni. Minä hätkähdin hiukan.

”Tulisitko sinä ensi viikonloppuna Helsinkiin?” Emil kysyi.

”Miksi?” kysyin varautuneena.

”Jotta sinä voisit laulaa tuottajille, että saat sopimuksen”,  Emil naurahti. Hänen kätensä hipaisi niskaani. Minä kohensin oitis ryhtiäni, jottei Emilin käsi osuisi minuun.

”Tuletko?” Emil kysyi ja katsoi minua silmiin. Hänellä oli ihanat tummat silmät. Taksi kaarsi juuri sopivasti portin eteen.

”Joo”, sopersin lopulta. ”Lauantaina?” Hapuilin oven kahvaa.

”Hyvä”, Emil sanoi hymyillen.

Kompuroin ulos taksista. Mitä ihmettä äsken tapahtui? Olin käyttäytynyt kuin idiootti. Vilkaisin taakseni ja ehdin nähdä taksin katoavan kulman taakse.

Samantien kun pääsin sisään, lysähdin sänkyyni. Olin varma, että saatoin tuntea Emilin kosketuksen edelleen niskassani. Mietin Emilin silmiä, hiuksia ja hänen ihanaa ääntään. Ja sitä, miten olin käyttäytynyt koko ajan hänen seurassaan. Aivan kuin jokin olisi riivannut minua. Vatsaa kutitti hassusti.  En jostain syystä saanut Emiliä mielestäni.

Miika tunki tavaroitaan kaappiin. Hänestä tuntui, kuin koko viikonloppu olisi mennyt pilalle, vaikkei edes tiennyt miksi.

”Tykkäätkö sinä Aurasta?” Miika kuuli Annin kysyvän. Miika säpsähti hiukan ja käänsi katseensa Anniin, joka seisoi hänen takanaan.

”Kaverina”, Miika mutisi ja kääntyi ruttaamaan takkinsa kaappiin.

”Lähdetkö minun kaa leffaan?” Anni kysyi ja räpytteli silmiään. Miika katsoi häntä hetken silmät pyöreinä.

”Tota… me sovittiin Auran kanssa… että mentäisi leffaan”, Miika takelteli.

”Aura lähtee viikonlopuksi Helsinkiin”, Anni sanoi. ”Emilin kanssa.”

Miika katsoi hetken Annia. Hän huomasi Auran tulevan heitä kohti.

”Joo. Mennään vaan”, Miika sanoi äkkiä ja otti reppunsa lattialta.

Miika vaikutti jotenkin poissaolevalta. Olin huomannut hänen kirjoittaneen yhden lauseen ainakin viisi kertaa aina uudelleen ja uudelleen esitelmäänsä.

”Siitä viikonlopusta…” aloitin lopulta.

”Tiedän jo”, Miika vastasi ja kumitti jälleen.

”Ai… mistä?” kysyin hämmästyneenä.

”Anni kertoi, että lähdet Helsinkiin. Mutta ei se mitään. Minä menen Annin kanssa leffaan silloin”, Miika sanoi ja kumitti taas. Minä olin hetken hiljaa.

”Se kirjoitetaan sekventiaalinen”, sanoin lopulta. ”S e k v e n…”

”Kyllä minä sen tiedän”, Miika tiuskaisi. Minä käänsin pääni sanomatta enää mitään. Miksi Miika suuttui nykyään niin helposti? Edessäni istuva poika oli kääntynyt mulkaisemaan minua ja sihahti.

”Kuule…” Miika aloitti varovaisesti hiljaisuuden jälkeen. ”Sori. En minä edes haluisi Annin kanssa leffaan.”

”Mene vaan. Se on ihan kiva”, sanoin ja kumitin omaa vihkoani. Yritin puhua hiljempaa.

”Haluatko että tulen sinun kanssa?” Miika kysyi hetken päästä.

”Ai Hesaan? Älä tule…”

Miika nyökkäsi ja keskittyi taas tehtävään.

Miika oli menossa elokuviin Annin kanssa. Olin ainoa junavaunussa. Vilkaisin taas kelloa. Se näytti melkein kahtatoista. Puolen tunnin päästä heidän elokuva alkaisi. En pystynyt keskittymään koulutehtäviin, joita olin ottanut mukaan. En pystynyt keskittymään lukemiseen enkä edes musiikin kuuntelemiseen. Miika ja Anni. Anni ja Miika. Pudistin päätäni. Hehän menivät vain elokuviin. Elokuviin voi mennä myös vain kavereina.

Ajatukseni harhailivat edelleen, kun juna saapui Helsinkiin.

Heti kun astuin junasta ulos, näin Emilin. Hän nojaili tolppaan huppu päässä. Huomatessaan minut, hän tönäisi itsensä irti tolpasta. Hän hymyili minulle. Punastuin hiukan.

”Taksi odottaa”, Emil sanoi tulessani hänen kohdalle.

Miksi Anni ja Miika edes menivät leffaan? Kumpi oli kysynyt? Olivatko he jotain muutakin kuin kavereita? Rypistin kulmiani. Mitä väliä jos olivatkin. Ei se olisi minun asiani.

”Kuunteletko sinä?” kuulin Emilin kysyvän.

Katsoin häntä silmät pyöreinä. Hän oli huomaamattani johdattanut minut jo ulos taksin luokse. Hän piti ovea minulle auki.

”Häh?” kysyin. En ollut kuullut Emilin sanovan mitään. Emil katsoi minua hetken, ennen kuin virnisti hiukan.

”Jännittääkö?” hän kysyi. Mietin hetken. Ei. Ei tämä ollut jännitystä. Tämä oli huolta, mutta huolen aiheeni oli monen sadan kilometrin päässä. Ja se huoletti vielä enemmän. Mietin, pitäisikö kertoa totuus.

”Vähän”, sanoin lopulta, ja astuin viimein autoon.

”Ihan suotta. Antti on mukava tyyppi”, Emil sanoi. Vasta autossa hän otti hupun päästään.

jatkuu...

Julkkis osa 4

Osa 4

Miika tuli ruotsin tunnille myöhässä. Hän ei ikinä ollut myöhässä.

En voinut kuin tuijottaa häntä hämmästyneenä, kun hän pyyhälsi luokkaan melkein kymmenen minuuttia myöhässä.

Huomasin Anninkin kiinnittävän saman asian merkille. Miikan huomatessa Annin, hän pysähtyi kuin seinään. Anni istui nimittäin Miikan tavallisella paikalla takarivissä minun vieressäni. Miika kääntyi mitään sanomatta, ja istui eturiviin vapaaseen paikkaan.

Hän ei kertaakaan vilkaissut meihin ja kellon soidessa hän rynnisti ensimmäisenä luokasta. Minä en käsittänyt, mikä häntä vaivasi.

”Minä voisin tänään soittaa Emilille”, kuulin Annin selittävän. Tajusin vain nyökkääväni.

”Minun pitää hoitaa yksi juttu”, sanoin katsomatta Annia, ja juoksin käytävään. Sain Miikan kiinni portaikossa.

”Hei!”

Tartuin Miikaa hihasta.

”Mikä sinua vaivaa?” kysyin. Miika vältteli katsettani.

”Sinä käyttäydyt… oudosti.”

Miika huokaisi.

”Ei mikään”, hän vastasi ja kääntyi katsomaan minua.

”Ei mikään?” kysyin epäuskoisena.

Miika huokaisi taas.

”Luuletko sinä, että Anni auttaa sinua hyvää hyvyyttään?” Miika kysyi. ”Aura älä ole niin sinisilmänen!”

Minä tuijotin Miikaa epäuskoisena.

”Mitä?”

Miika tarttui olkapäistäni.

”Anni ei ole semmonen, joka hyvää hyvyyttään tulee, ja auttaa saamaan levytyssopimuksen!”

Minä pyyhkäisi hiukset pois silmiltäni.

”Okei. Kuule, kiva kun huolehdit, mutta minä haluan sen sopimuksen. Ihan tosi”, sanoin. Tuijotin suoraan Miikan harmaisiin silmiin. ”Voisitko sinä edes yrittää vaikuttaa kiinnostuneelta?”

”Minä olen. Minä vaan en halua, että sinä petyt”, Miika sanoi.

”En minä pety. Minä pääsen toteuttamaan minun unelmaani. Usko pois.”

Miika huokaisi ja hymyili sitten.

”Okei. Sori”, hän sanoi. ”Se muuten istui minun paikalla.”

Minä en voinut kuin naurahtaa.

”Tiedän.”

Ruokalassa Anni käveli puhelin kädessään luokseni. Vaikka olin selkä Anniin päin, huomasin Miikan ilmeestä, että Anni oli tulossa. Ja muutenkin korkokenkien kopse ja rannerenkaiden kilinä oli luotettava merkki siitä, että Anni oli tulossa.

”Minä soitin Emilille”, Anni sanoi. Hän istui viereeni, vilkaisten Miikaa.

”Ai”, sanoin yllättyneenä. ”Mitäs se sanoi?”

”Sillä on nyt aika paljon kaikkea, mutta se lupasi että sillä voisi olla viikonloppuna aikaa”, Anni vastasi.

”Ai nyt viikonloppuna?” kysyin uskomatta kuulemaani.

”Niin.”

”Ai. Ihan kiva… aika nopeeta”, sanoin.

”Hyvä se on sitten sovittu”, Anni sanoi noustessaan ylös. Hän vilkaisi vielä Miikaa, ennen kuin käveli pois.

Miika kohotti kulmiaan. Pudistin pienesti päätäni. En halunnut kuulla Miikan analysointia Annista.

”Tehäänkö jotain viikonloppuna?” Miika kysy nojaillen viereiseen kaappiin.

”Mennää vaikka leffaan tai jotain…?” Miika jatkoi. Minä pamautin kaappini kiinni.

”Ei tänä viikonloppuna”, sanoin ja annoin laukkuni hetkeksi Miikalle, jotta saisin takin päälle.

”Ai niin. Sinulla on se… suuri viikonloppu”, Miika mutisi. Hän kuulosti hiukan pettyneeltä.

”Mennään sitten ensi viikolla”, sanoin. Miika ojensi laukkuni takaisin.

”Joo.”

Olin lauantaina ajoissa Annin luona.

”Moi, tule sisään”, Anni sanoi avattuaan oven. Heidän talonsa oli valtava. Tuijotin vain suuria ikkunoita, valkoista kokolattiamattoa ja hohtavia pintoja.

”Emil tulee varmaan kohta myös. Sen juna taisi tulla kymmenisen minuuttia sitten. Se lähtee huomen aamulla takasin Helsinkiin”, Anni selitti. Minusta oli outoa nähdä Anni ilman korkokenkiä ja jatkuvaa kopinaa.

”Luuletko sinä, että Miika lähtisi minun kanssa leffaan joku päivä?” Anni kysyi äkkiä. Minä tuijotin Annia suu auki.

”Ööh…”

”Siis ihan kaverimielessä”, Anni lisäsi silmiään räpytellen.

”Kai…” sanoin epäröiden. Juuri silloin ovikello soi. Näin kuinka taksi kaarsi pois pihalta.

Anni hyppeli avaamaan ovea. Kuulin hänen kiljahtavan ilosta.

”Tule sisään”, Anni sanoi ja päästi Emilin ohitseen. Tunsin oloni erittäin tyhmäksi, ja tiesin näyttäväni tyhmältä, kun tuijotin Emiliä suu auki. Hän oli huolitellun näköinen.

”Aura tässä on Emil, Emil, Aura”, Anni esitteli hymyillen.

Emil ojensi käden, ja minä vain tuijotin tuota jumalaisen näköistä poikaa. Viiveellä tajusin lopulta tarttua käteen.

”Moi”, Emil sanoi ihanan käheällä äänellä. ”Sä kuulemma haaveilet levyttämisestä”, Emil sanoi hymyillen tummat silmät tarkkaillen minua jatkuvasti. Ehkä jopa hiukan häiritsevästi.

”Ööh… joo”, mutisin punastuen.

”Aura on tosi hyvä laulamaan. Älä nyt Emil pahastu, mutta se voisi voittaa jopa sinut”, Anni sanoi. Emil katsoi minua päästä varpaisiin.

”Jos osaa, levytyssopimus on varma.”

Minua hermostutti Emilin katse. Se oli jotenkin niin… läpitunkeva.

”Olisitpa kuullut pari päivää sitten, kun Aura lauloi”, Anni selitti taas Emilille.

”Haluutko sinä laulaa?” Emil kysyi.

”Mitä minä laulan?” kysyin.

”Mitä vaan. Mikä ekana tulee mieleen”, Emil sanoi. Hän lysähti sohvalle, pörrötti hiuksiaan ja katsoi taas minua.

”Forever young, I wanna be, forever young, du you really want to live forever, forever, forever young…”

Emil katsoi minua hiljaa.

”Ihan hyvä. Vähän falskas, se tosin varmaan johtui siitä, että siitä kylmiltään vaan aloitit”, Emil sanoi lopulta. Samassa puhelin räjähti soimaan. Emil kaivoi sen samantien taskustaan ja katosi näkyvistä.

Ei kestänyt kauaa, kun Emil palasi.

”Minun pitää lähteä jo tänään”, Emil sanoi Annille näyttäen harmistuneelta.

”Harmi. Miksi?” Anni kysyi.

”Treenejä siirrettiin”, Emil sanoi pahoittelevasti. ”Juna lähtee tunnin päästä.”

Minä katsoin silmät pyöreinä Emiliä ja Annia.

”Minä soitan taksin”, Anni mutisi.

Minä ja Emil jäimme kahdestaan. Minä tuijotin vaivaantuneena lattiaa.

”Minä taidan tästä lähteä…” mutisin lopulta.

”Sinä voit tulla minun kanssa samaa matkaa. Ei tarvitse kävellä”, Emil sanoi tarttuen käteeni.

”Tota… en minä edes asu aseman vieressä…”

”Pikku koukkasun ehtii hyvin tehdä”, Emil sanoi ja päästi irti kädestäni juuri ennen kuin Anni tuli takaisin.

”Oletko sinäki lähdössä?” Anni kysyi minulta.

”Aura tulee samaa matkaa. Minä heitän sen eka kotiin, ja sitten menen asemalle”, Emil sanoi, ennen kuin ehdin itse vastata.

Minä katsoin hieman epäilevänä Annia, joka vain iski minulle silmää.

  

jatkuu...

Julkkis osa 3

Osa 3

En keskittynyt juuri ollenkaan äikän tunnilla.

Levytyssopimus? Minulle?

”Aura!” Miika kuiskasi. Havahduin mietteistäni.

”No?” suhahdin takaisin.

”Mitä asiaa Annilla oli?”

Minä huokaisin. Ja hetken jo harkitsin keskittyväni tuntiin.

”Ei mitään”, kuiskasin. Miika pyöräytti silmiään.

”Älä viitsi”, Miika sanoi huokaisten.

Käänsin mitään sanomatta katseeni taas opettajaan. Miika heitti minua kumin palalla.

Mulkaisin Miikaa.

”Kerro!” Miikan vieressä istuva tyttö mulkaisi tätä.

”Hys!” naurahdin. ”Levytyssopimuksesta.”

”MITÄ?” Miika huudahti.

”Aivan Miika Helmilä. Harjoittelemme myös puheiden pitämistä tässä kurssissa.”

Miika heilautti kättään opettajalle, ja kääntyi taas katsomaan mua.

”Mitä?” hän kuiskasi.

”Levytyssopimuksesta. Se haluaisi auttaa minua”, sanoin.

”Anni vai?” Miika kysyi epäuskoisena.

Nyökkäsin. ”Se pystyisi kuulemma auttaa minua saamaan levytyssopimuksen…” sanoin.

Miika katsoi minua ihmeissään.

”Ai… sepä…kiva.”

”Mitä te sanoisitte, jos minä levyttäisin?” kysyin närkkiessäni makaronilaatikkoa. Äiti kääntyi katsomaan minua kummissaan.

”Se olisi… hienoa”, hän sanoi lopulta. Minä työnsin lautasen kauemmas.

”Kun yksi minun luokkalainen luultavasti saisi minulle levytyssopimuksen…” mutisin.

”No sehän on kiva”, äiti sanoi.

”Että te siis… ette tyrmää koko ideaa?” kysyin ehkä hieman yllättyneenä. Isä katsoi minua yllättyneenä.

”Ei tietenkään”, äiti naurahti. Minä hymähdin.

”Ai siis levytyssopimus”, Miika totesi. Hän potkaisi kiven kadulle. ”Miks se edes haluaa auttaa sua?”

”En tiiä”, vastasin. Kävelimme hämärillä kaduilla, minä kädet takin taskuissa hänen vierellään.

”Aura minä…” Miika sanoi äkkiä pysähtyen. Hän huokaisi. Se kuulosti hiukan epätoivoiselta.

”Mitä?” kysyin.

”Minä… äh… ei mitään”, Miika huokaisi.

”Sano nyt”, pyysin ja hipaisin Miikan kättä.

”Se on… hyvä juttu… siis se levytysjuttu…” Miika sanoi lopulta ja jatkoi matkaa.

Se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin meidän välillä hieman kiusaantuneen hiljaisuuden. Oli uutta kävellä Miikan kanssa kotia kohti, ja miettiä, mitä pitäisi sanoa.

”No… nähään huomenna?” Miika sanoi epävarmasti jo ennen risteystä.

”Joo koulussa”, vastasin hiukan hämilläni.

En voinut kuin tuijottaa Miikan perään, tämän lähtiessä nopeasti paikalta.

Mikä ihme häntä oli vaivannut? Mietin, pitäisikö minun soittaa Miikalle.

Lopulta kuitenkin päätin, että jos Miika haluaisi kertoa mikä oli vialla, hän tekisi sen aikanaan.

Koulumatkalla törmäsin Anniin.

”Hei Aura, oletko sinä miettinyt yhtään?” hän kysyi heti. Hän huiskaisi pitkiä vaaleita hiuksiaan, ja rannerenkaan kilisivät.

”Joo”, vastasin. Tunsin itseni omituisen lyhyeksi ja nuhjuiseksi Annin rinnalla. ”Olisi ihan kiva levyttää”, mutisin.

”Minä arvasin! Hei, minä juttelen Emilin kanssa, sillä on jo varma sopimus, ja sitten sen kautta saadaan ihan varmasti sinulleki”, Anni selitti.

”Emilin?” kysyin ihmeissäni.

”Niin. Minun kummitädin poika. Mutta että jos sinä pystyisit laulaa Emilille, niin se saisi puhuttuu ihan varmasti sinulleki mahiksen”, Anni selitti.

”Joo tosi kilttiä…” mutisin. ”Mutta miksi sinä haluat auttaa minua? Siis minä arvostan sitä, mutta me ei oikeestaan olla koskaan oltu kavereita.”

Anni pysähtyi hetkeksi. Aivan minimaallisen lyhyeksi hetkeksi hänen huoliteltu ulkonäkö ja kaikki romahti.

”Siis sinähän tiedät, että se minun kaveri, Lilja, muutti just Amerikkaan. Minusta olisi vaan kiva saada uusia kavereita”, Anni sanoi.

”Uskon”, mutisin.

Jatkoimme matkaa kohti koulua, Anni kopisevissa korkokengissään ja minä ikivanhoissa kuluneissa tennareissa.

”Missä Miika on?” Anni kysyi.

”En minä oikeestaan tiedä”, vastasin hämmästyneenä. ”Varmaan jo koulussa. Miten niin?”

”No siis tehän yleensä tuutte samaa matkaa”, Anni sanoi olkiaan kohauttaen.

jatkuu...

Julkkis osa 2

Osa 2

En ollut huolissani siitä, että unohtaisin sanat. Sakke oli valinnut minulle kappaleen. Jos olisin itse päättänyt, olisin tuskin valinnut Lady Gagaa. En ollut kuitenkaan ollut paikalla, kun Sakke oli ohjelmaa suunnitellut, ja koska en ollut ilmoittanut hänelle mitä laulan, hän valitsi sen itse. Että ihan itseäni sain taas syyttää.

”Jännittääkö?” kuulin Miikan kysyvän.

”En tiiä. Kappalevalinta joo”, vastasin hörppiessäni loput juomastani.

”Höh. Sinä voit laulaa mitä vaan, ku se kuulostaa aina hyvältä”, Miika totesi.

”Mutta Lady Gagaa. Pikkujouluissa?”

”Odotitko sinä sitten että laulat jonkun Soihdut sammuu?” Miika kysyi nauraen.

”En”, vastasin jotenkin surullisena. ”Mutta minä olen sitä mieltä, että Edge of glory ei ole pikkujoulukappale”, sanoin.

”No nämä ei ole kyllä pikkujouluja nähnytkään”, Miika myönsi. Ainut jouluinen asia mitä näin, oli yhden rinnakkaisluokkalaiseni tonttulakki, jossa välkkyi punaisia tähtiä.

”Yks, kaks, yks, kaks…  Kuuluuko? Haloo? Tsah tsah! Kuuluuko?” Sakke hölisi mikkiin. Hän oli noussut pienelle lavalle.

”Kuuluu!” Miika karjaisi.

”Hyvä hyvä”, Sakke sanoi. Miika työnsi minua huomaamattani lähemmäs lavaa.

”Mahtavat bileet”, Sakke hihkaisi mikkiin. Vilma hyppi lavan edessä kiljuen, ja melkein palvoi Sakkea.

”No mutta sitä ohjelmaa!” Miika karjaisi.

”Joo joo! Nyt olisi varmaa hyvä aika pyytää tänne kaikkien rakastama Aura, joka on lupautunu laulaa jotain, ennen kun te kaikki sammutte!” Sakke hihkaisi tai melkein karjui ja hakkasi käsiään yhteen.

Miikka tönäisi minua lavaa kohti.

”Mene jo!” hän kuiskasi.

Sakke ojensi mikin minulle ja iski silmää.

Tuijotin hetken. Kaikki tuijottivat. Nyökkäsin Sakelle, joka painoi mankasta nauhan soimaan ja väänsi volyymin täysille.

”There ain’t no reason you and me should be alone, tonight yeah baby, tonight yeah baby…”

Huomasin Miikan hymyilevän minulle.

Sakke oli sammunut sohvalle. Miika ja mina olimme jääneet laittamaan paikkoja kuntoon. Solmin parhaillaan piuhoja ja johtoja.

”Sinä oikeesti laulat hyvin”, kuulin Miikan sanovan. Hänellä oli rätti kädessä. Minä en voinut olla punastumatta.

”Höh”, mutisin.

”Sinä voisit ihan hyvin voittaa laulukilpailuja, Aura, levyttää! Sinä pärjäisit musiikkialalla.”

”En minä tiedä… Ei täällä ole mitään levytyspaikkoja. Pitäisi lähteä pois”, vastasin. ”Ja koulukin on kesken.”

”Huomasitko sinä olenkaan, minkä suosion sinä näiltä kaikiltakin sait?” Miika kysyi ja levitti käsiään.

”No joo. Huomasin, kännisiä teinejä. Meillä on muuten vartti aikaa”, vastasin vilkaisten kelloa.

Miika huokaisi pudistaen päätään.

”Mitä tehdään tolle?” Miika kysyi nyökäten Sakkea päin.

”Minun kyyti tulee ihan parin minan päästä”, vastasin. ”Paljonko se joi?”

”En minä tiedä”, Miika vastasi.

”Pitkäisikö soittaa tyyliin ambulanssi? Voiko toi saada alkoholimyrkytyksen?”

”Minä soitan. Ei sitä tännekään voi jättää”, Miika vastasi kaivaessaan puhelinta esiin.

Huomasin ikkunasta auton kaartavan nuorisotalon pihaan.

”Minä menen nyt”, sanoin Miikalle.

”Aura hei!”

Käännyin katsomaan kuka minua kutsui. Anni sipsutti kymmenen sentin koroillaan, jotka kopisivat koulun käytävällä, luokseni.

”Ai moi Anni”, vastasin hiukan hämilläni. Minä ja Anni emme oikeastaan olleet edes kavereita.

”Sinä lauloit hyvin”, Anni sanoi.

”Kiitti…”

”Niin minä tässä vaan mietin, että oletko ajatellut koskaan levyttää?” Anni kysyi. Hetken minä vain tuijotin Annia. Mietin olinko kuullut oikein?

”Levyttää?” kuulostin varmaan idiootilta.

”Niin”, Anni sanoi heilauttaen vaaleita hiuksiaan. ”Siis kun jos sinä haluat, niin minä saisin sinulle levytyssopimuksen.”

”Ai…” sanoin yllättyneenä.

”Heippa tytöt”, kuulin Miikan sanovan takaatani.

”Moi Miika”, Anni sanoi ja pöyhi hiuksiaan.

”Käykö jos minä harkitsen asiaa?” kysyin edelleen epävarmana Annilta.

”Joo tottakai.”

Vedin Miikan mukanani pois hymyilevän Annin luota.

”Mitä toi halusi?” Miika kysyi vilkaisten olkansa yli Annia.

”Ei mitään”, mutisin. Tiesin, ettei Miika uskonut.

”Sakke ei näytä olevan koulussa”, sanoin vaihtaen puheenaihetta. Miikka naurahti.

”Lintsaa. Se on aika pahassa darrassa”, Miika nauroi.

”Se ei kyllä ikinä pääse kirjotuksista läpi…” mutisin.

”Onhan sillä vielä yli vuosi aikaa niihin”, Miika vastasi.

jatkuu...

Julkkis osa 1

Julkkis

Osa 1

”Mitä sinä haluat joululahjaksi?”

Minä tuijotin Miikaa silmät pyöreinä.

”Ai joululahjaksi?” kysyin. Miika naurahti nyökäten.

”En minä tiiä”, voihkaisin. Kävelimme kotiani kohti. Pakkanen nipisteli poskia.

”Ei se mitään, minä tiedän jo mitän annan sinulle”, Miika naurahti iloisena. Minä voihkaisin uudestaan.

”Mitä? Lahjojahan on kiva saada”, Miika sanoi.

”Niin on, niin on. Mutta minä en tiedä mitä antaisin sinulle”, sanoin painottaen viimeistä sanaa. Miika virnisti.

”Minä olen tiennyt jo puoli vuotta, mitä annan sinulle”, Miika sanoi tyytyväisenä. Minä en voinut olla pudistamatta päätäni.

”Friikki”, mutisin.

Miika nauroi.

”Minä todella toivon, että saan sen uuden kitaran”, sanoin. ”Mutta en sinulta.”

Miika virnisti. ”Et saakaan.”

En edes ollut kovin kummoinen kitaristi, mutta haaveilin muusikon urasta. Oikeastaan laulajan urasta. Risteys, joka oli puolivälissä kotejamme lähestyi. Siihen asti saatoimme aina toisemme.

”Tuletko sinä huomenna sinne Saken järkkäämään tapahtumaan?”

”Pikkujouluihin”, sanoin. Meidän luokkalainen Sakke oli järjestämässä pikkujouluja lähi nuorisotalolla.

”Niin just sinne”, Miika sanoi. Hän hidasti vauhtia risteyksen kohdalla.

”No joo olen, minä taisin lupautua laulamaan siellä”, sanoin. Miika hymyili. Hän oli ilmoittanut minut laulamaan, kun Sakke oli miettinyt ohjelmaa. Itse en sitä olisi todellakaan tehnyt.

”Hyvä.”

Minä heilautin kättäni ja jatkoi matkaa. En ehtinyt kovinkaan kauas, kun märkä lumipallo läsähti takaraivooni. Älähdin ja käännyin katsomaan virnistelevää Miikaa, jolla oli jo toinen lumipallo kädessä. Kaavin maasta äkkiä lunta ja tähtäsin Miikaa.

”Hahaa, huti meni! Nähdään huomenna”, huikkasin nauraen väistäessäni Miikan lumipallon.

”Kotona ollaan!”

Keittiöstä kuului kolme epämääräistä vastausta.

”Mitä te teette?” kysyin, kun pääsin peremmälle.

Äiti, isä ja vuotta nuorempi veljeni istuivat keittiönpöydän ääressä.

”Pelataan.”

”Missäs olit?” äiti kysyi nostaessaan kortteja.

”Miikan kanssa”, vastasin. Vastaukseni ei hätkähdyttänyt ketään. Jos olisin halunnut huomiota, olisi pitänyt vastata mitä tahansa muuta. Se, että olin Miikan kanssa, oli niin tavallinen vastaus minulta, kuin oli mahdollista olla. Miika oli ollut paras ystäväni siitä lähtien, kun pari vuotta sitten perheeni oli muuttanut tänne.

Olisi voinut luulla, että olisimme enemmän kuin kavereita.

”Minä menen sitten huomenna sinne pikkujouluihin”, muistutin vielä.

”Pikkujouluihin?” äiti kysyi. Minä en voinut kuin huokaista turhautuneena.

”Niin. Minä kerroin niistä jo. Ne on ne Saken pitämät, ja minä meinaan laulaa siellä”, selitin. Huomasin, että äiti kuunteli vain puoliksi ja isä tuskin ollenkaan pelin takia.

”Et sitten juo mitään”, isä sanoi.

”Vettä?” kysyin.

”Todella hauskaa”, äiti sanoi. Minä huokaisin.

”En juo.”

”Tulet kotiin ajoissa.”

”Joo.”

”Pidät kännykän mukana.”

”Joo”, vastasin. Meinasin vielä sanoa, että siellä tuskin melun takia kuulee puhua mitään, mutta en jatkanutkaan.

”Soita sitten vaikka kun olet lähdössä, niin tulen hakemaan. Ettei yksin tarvi pimeällä tulla”, isä sanoi.

Minä huokaisin kuuluvasti.

”Oliko vielä jotain?” kysyin. Huomasin veljeni virnistävän.

”Ei.”

Metakka kuului ulos asti. Näköjään kaikki kaupungin nuoret olivat jotenkin löytäneet tiensä nuorisotalolle.

Pihalla istui yksi luokkalaiseni tyttö, Anni, joka piti toista tyttöä pystyssä.

”Moi Aura”, tyttö sanoi kävellessäni ohi.

”Moi”, vastasin Annille mennessäni sisään.

Tähyilin päiden yli Miikaa. Tungin tietä peremmälle.

”Täällä Aura!” kuulin Miikan huutavan. Tähyilin ympärilleni, ja näin Miikan hiukan kauempana. Hän heilautti minulle kättään. Tungin taas eteenpäin.

”Moi!” sanoin iloisesti Miikalle. ”Ihan kiitettävästi porukkaa.” Miika naurahti vastaukseksi.

”Sulla on paljon ihailijoita.”

”Älä viitsi”, tuhahdin. En tiennyt, pystyisinkö mitenkään esiintymään kaikkien edessä.

”Sakke jos joku on suosittu, ku saa näin paljon porukkaa tänne”, mutisin. Miika pyöräytti silmiään.

”Moi Aura!” kuulin tyttökuoron takaatani. En voinut olla irvistämättä, ennen kuin käännyin.

”Moi…” sanoin. Edessäni seisoi kolme täsmälleen samalla lailla pukeutunutta tyttöä. Vilma, Sini ja Emma.

Kaikilla oli kimaltelevat topit ja mustat pillifarkut. He olivat ihan mukavia, mutta sellaisia, että jos heidän kanssaan vietti liikaa aikaa, pää räjähtäisi.

”Moi Miika!” he visersivät.

Miika nyökkäsi.

”Tota Aura, minä haen meille juotavaa”, Miika sanoi ja katosi äkkiä.

”Siis sinulla on tosi makee paita”, Vilma sanoi.

”Siis niin on”, Sini huokaisi. Minä hymyilin heille. Olin kotona päätynyt tavalliseen mustaan edestä avattavaan lyhythihaiseen kauluspaitaan, johon olin itse lisännyt punaisen rusetin.

”Sakke kertoi”, Sini sanoi.

”Että sinä meinaat laulaa tääl”, Vilma jatkoi.

”Siistiä”, Emma jatkoi.

Minä nyökkäsin.

”Joo…” mutisin.

”Siis katoittekste eilen sitä laulukisaa?” Emma kysyi. En ollut varma puhuiko hän vain Sinille ja Vilmalle, vai myös minulle.

”Joo! Siis hitsi se Emil on minun lemppari”, Sini sanoi huokaisten.

”Siis joo, siis se on siis aivan sairaan ihana. Ja siis sillä on ihan sairaan ihana ääni”, Vilma sanoi myös huokaisten.

”Siis Aura, sinun niin pitäisi osallistuu siihen”, Sini sanoi äkkiä.

Minä tuijotin heitä suu auki. Minulla ei ollut aavistustakaan mistä he puhuivat.

”Ai…” mutisin.

Sitten kolmikko oli jo poissa.

”Siis tosi ihkuu”, kuulin Miikan sanovan korkealla äänellä matkien kolmikkoa. Hän ojensi minulle punaisen muovimukin.

”Älä. Ne on tavallaan ihan mukavii”, sanoin. Miika pyöräytti silmiään. Minä hörppäsin mukista. Juoma maistui hiukan mansikkaiselle, mutta jotain kirpeää siinä oli.

”Mitä tää on?” kysyin Miikalta. Miika kohautti olkiaan.

”En tiiä. Jotain boolii jota tuolla on.”

Näin Saken tunkevan meitä kohti.

”Moi Miika ja Aura”, Sakke sanoi. ”Millos sinä haluat laulaa?” Sakke kysyi minulta.

”Ööh…” vastasin epämääräisesti. Miika tökkäsi minua.

”Au”, mutisin.

”Nyt?” Sakke kysyi.

”Ei… ei vielä. Minun pitää kerätä vielä rohkeutta… kohta”, sanoin melkein hätääntyneenä.

Sakke naurahti. Joku huusi häntä.

”Kohta”, Sakke sanoi osoittaen minua lähtiessään.

”Sinä saat vielä maksaa tästä”, mutisin Miikalle hörpätessäni juomaani.

jatkuu...