perjantai 30. joulukuuta 2011

Julkkis osa 11

Osa 11


Anni vilkaisi minua kemian kirjansa yli. Minä yritin olla välittämättä ja piirsin kaaviota hänelle. Hän oli koko ajan vähä vähältä hivuttautunut lähemmäs minua. Lopulta Anni pamautti kirjan kiinni.
”Miika…”
Vilkaisin häntä hämmästyneenä. Anni katsoi minua hetken pää kallellaan. Sitten hän kurottautui viimeiset sentit umpeen meidän väliltämme.
En ehtinyt kunnolla edes huomata Annin liikkuvan, kun hän äkkiä painautui minua vasten.
Tuijotin silmät selälläni Annin takana olevaa seinää.
Äkkiä muistin kaikki ne kerrat, jolloin olin harkinnut Auran suutelemista. Se talvinen päivä, kun puhuimme joululahjoista, se päivä kun Aura kertoi levytyssopimuksesta ja se kun hain hänet asemalta.
Minun oli pakko tyrkätä Anni kauemmas. Hän katsoi minua hetken hämmentyneenä mutta se oli pian poissa.
”Etkö sinä tajua, että se on Emilin kanssa”, Anni sanoi. Hän veti kädet puuskaan.


”Minulla ei mene kauaa”, Emil sanoi sytytellessään valoja pimeään kämppään. Hän katosi yhteen huoneeseen.
”Voit katella ympärillesi ihan rauhassa.” kuulin Emilin äänen sanovan.
Minä seisoin eteisessä hetken hämmentyneenä. En tiennyt pitäisikö minun odottaa siinä vai totella Emilin kehotusta ja katsella ympärilleni. Lopulta päädyin siihen että nojailin lähimmän huoneen ovenkarmiin. Toinen syy miksi en uskaltanut mennä peremmälle oli se, että jo eteisessä vallitsi sekamelska. Takit olivat valahtaneet henkareista lattialle ja kengät olivat sikin sokin. Enkä halunnut tietää millainen hullunmylly muualla asunnossa oli.
Pian Emil tuli takaisin. Huomasin hänen vaihtaneen vaatteensa.
Hän virnisti minut nähdessään. Polveni meinasivat pettää alta.
”Niin tosiaan… täällä on vähän sotkusta”, Emil sanoi vinosti hymyillen. Hänen hymynsä oli vähän samantapainen kuin Miikan.
”Mennäänkö?”
Nyökkäsin ja Emil työnsi minut hellästi edellään takaisin rappuun.

Emil veti minua kädestä takahuoneesta toiseen mukanaan. Antti pörräsi myös hänen ympärillään. Tiesin, että vaikka finaali olisi alle tunnin päästä, sillä ei olisi enää mitään merkitystä Emilille. Tiesin hänellä olevan levytyssopimuksen Antin yhtiön kanssa. Olin yrittänyt saada Emiliä kertomaan mitä hän laulaisi. Kolme laulua, eikä hän ollut kertonut ainuttakaan.
Lopulta Emil kävi saattamassa minut ovelle, josta pääsisin kätevästi katsomoon. Tartuin kahvaan, mutta tunsin Emilin vetäisevän minut takaisin itseään vasten.
”Toivota onnea…” hän mutisi korvaani. Käteni painautuivat Emilin rintaa vasten.
”Onnea”, sanoin henkäistyä. Hetken Emil puristi minua tiukemmin itseään vasten, sitten hän päästi minut irti tiukasta halauksestaan. Horjahdin hieman. Emil ei voinut olla naurahtamatta ja tarttui hellästi hartioistani. Hetken hän näytti siltä, että suutelisi minua. Lopulta hän kuitenkin hipaisi kädellään poskeani ja naurahti.
Käytävään ilmestyi nainen joka oli laittanut Emilin hiukset.
”Emil, sinun pitäisi tulla jo!”
”Nähdään pian”, Emil kuiskasi vielä, ennen kuin lähti naisen mukaan.
”Joo…” mutisin itsekseni Emilin selälle.

Minun oli pakko myöntää, että Emil oli todella hyvän näköinen lavalla. Hän oli siellä kuin kotonaan. Kuin hänet olisi tarkoitettu sinne. Tiedän että se kuulostaa kliseiseltä, mutta niin se vain oli. Sitä paitsi yleisö rakasti Emiliä. Näin kymmeniä Rakastan sinua Emil – kylttiä kiljuvien tyttöjen käsissä.
Mahtoikohan Miika katsoa tätä televisiosta? Hätkähdin. Tuskinpa vain. Hän oli luultavasti Annin kanssa.
Juontaja ilmestyi takaisin lavalle. Hän viritti kasvoilleen tekohymyn.
”Tervetuloa takaisin Laulaen tähtiin - ohjelman finaalin pariin! Ilta on jo edennyt niin pitkälle, että on viimeisen laulun aika, John Eltonin Your song, jonka meille esittää Emil Koski!”
Emil ilmestyi jälleen lavalle. Hänellä oli jälleen erilaiset vaatteet kuin edellisten laulujen aikana.
Valot muuttuivat välkkyvän punaisista sumean sinisiksi savun täyttäessä lavaa.
Justiinsa näin, ajattelin. Ei ollut kovin omaperäistä. Melkein huokaisin turhautuneena alkusointujen soidessa. Emil istahti lavalla olevalle korkealle tuolille.
”Tämä on sinulle Aura.”
Mitä? Mitä hän sanoi? Kuulinko väärin? Sanoiko hän sen todella? Suorassa lähetyksessä?! Turhautunut huokaisu oli kaukana. Hyvä kun sain happea. En tiedä johtuiko se järkytyksestä vai ihastuksesta vai mistä, mutta tuntui kuin happi ei kulkisi.
It's a little bit funny this feeling inside
I'm not one of those who can easily hide
I don't have much money but boy if I did
I'd buy a big house where we both could live…”
Katsoiko hän minua? Voi herran jumala, mitä minun muka pitäisi sitten tämän jälkeen sanoa Emilille? Hänhän helvetti vieköön laulaa minulle, suorassa lähetyksessä!
Tajusin, etten meinannut pysyä penkillä. Liikutin jalkojani hermostuneena ja käteni hikosivat. Naurettavaa.
Toivoin, ettei Miika katsoisi tätä ohjelmaa.
”…And you can tell everybody this is your song
It may be quite simple but now that it's done
I hope you don't mind
I hope you don't mind that I put down in words
How wonderful life is while you're in the world”

Poskiani kuumotti.
En kuullut mitä juontaja sanoi. Havahduin mietteistäni siihen, että yleisö kiljui taas.
Emil käveli takaisin lavalle sen toisen kilpailijan kanssa. Oliko sen nimi ollut Krista? En ollut varma.
Nytkö jo he julkaisisivat voittajan? Huomasin kuinka Krista tarttui Emilin käteen.
Valot olivat taas muuttuneet dramaattisen punaisiksi. Juontaja hypisteli valkeaa kuorta.


Viha leimahti sisälläni, kun kuulin Emilin sanovan ne sanat. Käteni puristui nyrkkiin, mutta Annikaan ei huomannut sitä.
Tottakai minäkin sanoisin niin Auralle. Mutta helvetti vieköön miksi tuon piti sanoa se! Ihme ettei ollut omistanut edellisiä laulujaan muille. Eihän tuo oikeasti voinut välittää Aurasta.
Anni sanoi minulle jotain ja murahdin epämääräisesti vastaukseksi. Katsoin silmät leimuten Emiliä ja mieleni olisi tehnyt kuristaa hänet.
Nökötä vaan siinä tuolilla laulamassa, Aurahan ei retkahda tuollaiseen, ajattelin. Tiesin sen kuitenkin olevan vale. Emilhän oli musikaalinen niin kuin Aura. Hyvä laulamaan niin kuin Aura. En usko, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi ketä Emil tuijotti melkein koko esityksensä ajan. Melkein säälin katsomossa kylttien kanssa olevia tyttöjä.
Pakenin viimeisen mainoskatkon ajaksi keittiöön.
Kuulin Annin kutsuvan minua. Puristin yhtä keittiön tasoa hetken molemmin käsin.
”Miika tule takaisin se jatkuu!”


Emil vilkaisi minua. Hän ei näyttänyt jännittävän yhtään. Ehdin huomata hänen jopa vinkkaavan silmää minulle.
En ehtinyt tajuta juontajan huutavan nimen, mutta kun valmiiksi tuijotin Emiliä, huomaisin hänen ponkaisevan saman tien ilmaan. Kiljunta vihloi korvia.
Tyttö hänen vieressään taputti käsiään ja näytti itkevän. En voinut olla hymyilemättä katsoessani kuinka paperi silppu peitti lavaa. Juontaja yritti saada Emilin pysymään paikoillaan ja sanomaan jotain.
Kovan mekkalan takia oli kuitenkin vaikea kuulla mitä Emil puhui.
Ei mennyt kauaakaan, kun tajusin lähetyksen loppuneen. Emil oli taas kadonnut jonnekin lavalta. En oikein tiennyt mihin minun pitäisi mennä. Ihmismassan mukana pois vai takaisin takahuoneisiin Emilin luo. En kuitenkaan ehtinyt ihmetellä kauaa, kun mustaan jakkupukuun pukeutunut blondi, jolla oli radiopuhelin toisessa kädessään ja korvassa kuuloke, tuli luokseni.
”Sinä taidat olla Aura”, hän sanoi ja minä nyökkäsin vastaukseksi.
”Tule.”
Nainen puhui hiljaa radiopuhelimeen samalla kun seurasin häntä erikautta lavan taakse. Hän johdatti minua taas samoilla käytävillä millä olin muutamaa tuntia aiemmin kävellyt Emilin kanssa. Lopulta hän koputti yhteen oveen ja astui syrjään.
Emil näytti hiukan väsyneeltä. Hän kaappasi minut heti syliinsä ja veti peremmälle huoneeseen.
”Mahtava fiilis”, kuulin Emilin mutisevan otsaani vasten.
”Onnea voittajalle”, sanoin hymyillen. En tiennyt pitäisikö minun kiittää Emiliä laulusta. Ainakaan se ei tuntunut luontevalta.
”Kohta lähdetään juhlimaan”, Emil sanoi innoissaan. Minä häkellyin hieman.
”Ai juhlimaan?”
”Tottakai! Piditkö muuten laulusta?” Emil kysyi ja vinkkasi taas silmää.


jatkuu...

perjantai 9. joulukuuta 2011

Julkkis osa 10

Osa 10


Aura oli vältellyt minua koko päivän. Olin Annin kanssa varannut hänelle ruokalassa paikkaa, mutta hän ei ollut kuitenkaan tullut. Muutenkin minusta tuntui, etten tuntenut häntä enää ollenkaan. En osannut tulkita hänen ilmettään käytävässä. En tiennyt mitä hän oli ajatellut.
Työnsin huokaisten koulukirjan sivuun.
Mahtoikohan hän olla kotona? Minun oli pakko myöntää, että minulla oli ikävä häntä. En ollut pitkään aikaan edes jutellut hänen kanssaan kunnolla, niin kuin ennen. Hän varmaan jutteli nykyään sen Emilin kanssa, tuhahdin itsekseni.
En käsittänyt, miksen van voinut antaa asian olla. Lopulta kuitenkin, melkein raivokkaasti, kävelin eteiseen. Minähän selvittäisin koko tämän asian Auran kanssa just nyt.
En kuitenkaan ehtinyt kuin avata oven, kun kohtasin Annin. Voi jumalauta, ajattelin. Mitä helvettiä tuo tyttö teki täällä?
”Hei” Anni visersi.
Huokaisin turhautuneena. ”No heipä hei”, vastasin ja nojasin ovenkarmiin. Ehkä saisin Annin häädettyä pois…
”Oletko lähdössä johonki?” Anni kysyi.
”Mitä sinä teet täällä?” kysyin puolestani Annilta. Anni mutristi hiukan huuliaan.
”Kysyin Auralta missä asut”, Anni vastasi heilutellen kännykkäänsä. Minä kirosin mielessäni.
”Miksi?”
Anni näytti hiukan hämmentyneeltä. Vain hetken, sitten ilme muuttui hiukan uhmakkaaksi.
”No että voisin tulla kattomaan sinua”, hän vastasi. ”Mutta olitko sinä lähdössä johonkin?”
”Ajattelin mennä katsomaan Auraa”, vastasin totuuden mukaisesti.
Anni katsoi minua hetken. Sitten hän yhtäkkiä ripustautui kaulaani.
”Etkö sinä voisi unohtaa sitä hetkeksi?” hän kysyi. En todellakaan pitänyt Annin kädestä joka silitteli niskaani. ”Nyt kun minä tulin tänne asti… Sinun takiasi... ajattelin, jos voisit antaa tukiopetusta… kemiaan”
En tiennyt mitä vastata.
”Ja sitä paitsi… Auralla taitaa olla jotain muuta tekemistä”, Anni vihjasi. Arvasin hänen vihjaavan Emiliin. Huokaisin. En tiennyt, ärsyttikö Aura minua tahallaan. Ei kai hän tosissaan Emilistä knnostuisi. Ja jos kerta ärsytti, miksen minä voinut kiusata takaisin.
Virnistäen kiedon käteni Annin ympärille.

Emil oli minua taas vastassa asemalla. Olin koko matkan vatvonut sitä, mitä Miikan ja Annin välillä oli. Heti kun näin Emilin, unohdin heidät kuitenkin samantien. Hän veti minut halaukseen samalla hetkellä kun pääsin hänen luokseen. Hän ei näyttänyt välittävän kameramiehestä, joka seisoi vähän matkan päässä räpsimässä jo kovaa vauhtia kuvia meistä.
 ”Hei… toi vähän häiritsee”, mutisin ja nyökkäsin pienesti päälläni kameramiehen puoleen. Emil naurahti ja kumartui lähemmäs. Minä pidätin hengitystäni, ajattelin jo että nyt hän suutelee minua.
”Paras tottua siihen… uskonpa että sinusta otetaan vielä monet valokuvat tänään”, Emil naurahti korvaani. Hän oli niin varoittavan lähellä, että melkein kuulin kameran räpsyvän. Vasta hänen perääntyessään kauemmas, tajusin pidätteleväni hengitystä.
”Oletko sinä syönyt mitään?” Emil kysyi meidän lähdettyä ulko-ovia kohti.
”Joo… söin tossa matkalla junassa”, vastasin. Vilkuilin ympärilleni ja huomasin Emilin keräävän melko paljon katseita.
Päästyämme taksiin, Emilin puhelin soi.
”Jou… Joo, me lähdettiin just… Joo, me ollaan siellä ajoissa… Jees, nähään.”
Katselin ikkunasta Emilin puhuessa puheluaan.
Emil laittoi puhelimensa pois.
”Onko meillä joku aikataulu?” kysyin virnistäen. Hän oli taas kiertänyt kätensä taakseni.
”Tavallaan”, Emil vastasi hymyillen. ”Lähetys alkaa kuudelta, meidän pitää olla Peacock-teatterilla kolmen maissa”, hän selitti vetäessään minut kainaloonsa. ”Antti on siellä, joten voit antaa sen sinun sopimuksen.”
Minä nyökkäsin.
”Käydään vaan ensin nopeesti minun kämpällä.”
Kämpällä? Oliko Emilillä oma kämppä?
”Aha…” sanoin lopulta. Emil naurahti.
”Ei se varsinaisesi ole minun. Se on minun veljen, mutta minä asustelen siellä myös”, Emil selitti.
En hätkähtänyt, kun Emilin käsi seikkaili selkänojalta vyötäröni ympärille.


jatkuu....

perjantai 2. joulukuuta 2011

Julkkis osa 9

Osa 9


Päivät tuntuivat matelevan. En saanut tulevaa viikonloppua pois mielestäni. Lauantaina… Ajatukseni karkasivat taas Emiliin.
Kuulin vierestäni tirskahduksen. Havahduin siihen, että joku tökkäsi minua lyijykynällä käsivarteen. Vilkaisin sivulleni ja huomasin Annin virnistävän minulle.
”Kannattaa keskittyä… Emil on huono tukiopettaja…” Anni kuiskasi minulle. Pyöräytin silmiäni Annille.
”Minä keskityn täydellisesti”, suhahdin.
”Just joo…” Anni mutisi. Huomasin hänen katseensa harhailevan luokan toisessa päässä istuvaan Miikaan.
”Kannattaa keskittyä”, mutisin Annille.
”Ei välttämättä… Miika on tosi hyvä kemiassa”, Anni kuiskasi. ”Minä voin pyytää siltä tukiopetusta.”
Minä yritin pitää hymyni samana. Kuitenkaan en onnistunut siinä. Anni uppoutui taas tuijottamaan Miikaa. Muistin Miikan sanat Anni on ihan mukava. Ei kai Miika kuitenkaan enää tapaamisia Annin kanssa sopisi? Kemian tukiopetusta? Anni varmaan haluaisikin tukiopetusta. Nielaisin. En voinut olla vilkaisematta Annia ja sitten Miikaa. Ei Miika niin tyhmä olisi, että ihastuisi Anniin. Ja miksi Anni yhtäkkiä välitti Miikasta?
Ja mitä väliä jos välittikin. Eipä ole minun asiani, ajattelin hiukan vihaisesti.

Perjantaina huomasin Miikan ja Annin yhdessä ruokalassa. He keskustelivat jostain, eivätkä näyttäneet huomaavan muita kuin toisensa.
Tunsin kännykän tärisevän taskussani.
Käännähdin kannoillani, jättäen ruokalan taakseni.
Millä junalla tulet huomenna?
Huokaisin helpotuksesta. Emil osasi lähettää viestinsä juuri oikeaan aikaan.
Juna joka ois siel klo. 14?
Istahdin penkille luokan eteen. Pyörittelin kännykkää kädessäni odottaessani Emilin vastausta.
Tuun sua vastaan
Huomasin Miikan tulevan käytävälle. Hän huomasi minut ja lähti tulemaan minua kohti.
”Sinä et tullut syömään”, kuulin Miikan sanovan. Nostin katseeni häneen. Miika seisoi edessäni.
”En halunnut tulla häiritsemään sinua ja Annia”, sanoin. Äänensävyni oli hiukan pistävä.
”Mehän vain söimme yhdessä. Sitä paitsi olimme varanneet vieressämme olevaa paikkaa sinulle”, Miika huudahti.
”No, ei minulla ollut nälkä”, mutisin.
”Kenen kanssa sinä tekstailit?” Miika kysyi ja vilkaisi kännykkääni, jota edelleen pyörittelin kädessäni.
”Emilin”, vastasin ja katsoin suoraan Miikaan. Miikan ilme värähti hiukan.
”Aha. Ainiin, kun sinä olet taas menossa Hesaan…” Miika sanoi. ”Anninkin piti mennä, mutta se päättikin, ettei halua mennä.”
Katsoin Miikaa hämmästyneenä. ”Ai… miksi?”
Miika ei ehtinyt vastata, kun Anni ilmestyi käytävälle. Anni kutsui Miikaa. Katseeni sahasi hetken Annin ja Miikan välillä.
”Aha”, sanoin. Muuta en saanut sanottua. Anni oli tullut Miikan taakse.
”Meidän porukat lähtee huo… ai moi, Aura!”
Miika näytti hetken siltä, ettei todellakaan tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Minä nousin ylös.
En halunnut vastausta kysymykseeni. Taisin jo arvata, miksei Anni lähtisikään Helsinkiin. Huomasin Annin ottavan kiinni Miikan käsivarresta ja silittelevän sitä.
Katsoin hetken Miikaa. Hän vältteli katsettani.
”Minä haen kirjan kaapista”, sanoin lopulta. En kestänyt katsoa Annia ja Miikaa.

 jatkuu...

torstai 1. joulukuuta 2011

Julkkis osa 8

Osa 8


Miika odotti minua jo kevarinsa vieressä. Hän ojensi minulle kypärän.
”Kiitos”, sanoin asetellessani kypärän päähäni.
”Ajattelin vaan, kun sinä et tainnui sanoa kellekään, että lähdit Hesaan”, Miika sanoi.
Miika jätti minut kotiportin eteen.
”Miten… Oliko hyvä leffa?” kysyin ottaessani kypärää pois.
”No ei oikeestaan. Ja seurakin oli aika hirveetä”, Miika vastasi.
Minä jäin tuijottamaan Miikaa.
”Mitä?” Miika kysyi. Punastuin hiukan.
”Ei mitään. Luulin, että teillä olisi ollut kivaa”, sanoin
”Entäs itelläsi? Oliko kivaa sen… Emilin kanssa?” Miika kysyi nojaten kevariinsa. Minä aloin heti hymyilemään typerästi.
”Sain sen”, sanoi.
”Minkä?” Miika kysyi hiukan oudolla äänellä.
”No sen sopimuksen!” hihkaisin ja kaivoin laukkuani ja ojensin paperin Miikalle.
”Vau”, Miika sanoi ja hymyili. Hymy ei kuitenkaan ylettynyt silmiin asti. Hän ojensi sopimuksen takaisin vilkaisemattakaan siihen.
”Sitten se lupasi hankkia minulle liput siihen finaaliin. Hah, se on varma, että se voittaa”, selitin. En huomannut, kuinka Miikan ilme venähti hiukan.
”Teillä taisi siis olla kivaa”, Miika mutisi. Olimme molemmat muutaman minuutin hiljaa. En keksinyt, mikä Miikaa vaivasi.
”Minä taidan mennä sisään…” sanoin ja otin muutaman askeleen poispäin Miikasta.
”Aura…”
Miikan ääni kuulosti oudolta. Käännyin hämmentyneenä katsomaan häntä. Hän näytti miettivältä ja hiukan kärsivältä.
”Anni on itseasiassa ihan kiva.”
Tuijotin Miikaa hetken äimistyneenä.
”No kiva”, mutisin ja lähdin sisälle.

 Miika painoi kypärän päähänsä.
”Anni on ihan kiva…” hän mutisi itsekseen. Mitä hänkin oli ajatellut sanottuaan niin? Hänhän inhosi Annin seuraa.
No, ainakin Auralla ja Emilillä oli ollut mukavaa. Miika vilkaisi vielä Auran kotia. Auran huoneeseen oli syttynyt valo. Aura ajatteli varmasti Emiliä. Miika tunsi pienen piston sydämessään. Hän tuhahti ja käynnisti kevarinsa.
Oliko Aura tosissaan sanoessaan, että menisi katsomaan Emilin kilpailua? No ainakin Aura oli kotona. Ja Emil Helsingissä. Aura oli näyttänyt onnelliselta. Mitäköhän hänen ja Emilin välillä oli tapahtunut.
Miika pudisti päätään. Hän ei halunnut tietää. Hän pakotti itsensä keskittymään ajamiseen.
Miksi hän edes välitti? Kadut olivat jo pimeitä. Miika kaarsi kotinsa pihaan. Hän talutti kevarinsa talliin. Mitä väliä sillä oli, mitä Auran ja Emilin välillä oli tapahtunut?
Miika pudotti kypärän käsistään.
Ei kai…? Hän pudisti päätään. Hänen ajatuksensa eivät voineet pitää paikkansa. Ei kai hän ollut ihastunut Auraan?

Vilkaisin ulos ikkunasta. Miika oli jo lähtenyt. Olin jättänyt levytyssopimuksen keittiön pöydälle vanhemmilleni.
”Aura!”
Noniin. He näkivät sen. Rymistelin alakertaan. Äiti seisoi pöydän vieressä ja osoitti hiukan pelästyneenä sopimusta.
”Mi-mikä tuo on?” hän kysyi silmät selällään.
”Mitä siinä lukikaan?” kysyi virnistäen. Äiti otti paperi varovaisesti.
”Levyty-”
”Allekirjoitatko sen?”
Äiti istui pöydän ääreen.
”Teit pienen reissun vain? Etkä sanonut mitään? Millä rahalla menit? Sinulle olisi voinut sattua jotain. Helsinkiin noin vain… Ei sellainen tule kuuloonkaan.”
”Omilla rahoilla. Mutta katso nyt minkä takia minä menin!”
”Juu juu… Miika ei ole vähään aikaan käyny meillä.”
”Se toi minut asemalta kotiin”, vastasin äkkiä.
”Olisit pyytänyt sisään.”
”Ei se halunnut tulla”, sanoin. Jostain syystä, minua ei huvittanut puhua Miikasta. Se tuntui väärältä. ”Voiko mä taas ens viikon lauantaina mennä taas Helsinkiin?”
”Ai Miikan kanssa vai?” äiti kysyi.
Minä huokaisin. ”En. Kun Emilin kanssa. Sillä on sen laulukilpailun finaali ja se saisi hankittuu minulle lipun.”
Äiti kääntyi katsomaan minua.
”Emil? Kuka Emil?”
”Emil on sen Annin, jonka ansiosta minä sain tuon sopimuksen, ja Emil on sen kummitädin poika tai jotain”, selitin. Äiti katsoi minua.
”Jutellaan siitä vielä”, hän sanoi ja kääntyi taas sopimuksen puoleen. ”Ja samoin tästä. Näytän tämän isällesi.”

Miika tuijotti huoneensa kattoon. Hän ei halunnut, että Aura lähtisi Helsinkiin. Hän myönsi, että oli kateellinen Emilille. Miika ei ymmärtänyt, miksi Aura oli muuttunut Emilin tultua. Ei Emil edes tuntenut Auraa. Miika tunsi. Hän ei pitänyt siitä, että Aura olisi menossa Helsinkiin. Hän ei pitänyt siitä, että Aura vietti aikaa Emilin kanssa.  Hän nukahti Auraa ajatellen.

Pyörittelin kännykkää kädessäni. Sen valo hohti pimeässä huoneessa. Mietin mitä lähettäisin Emilille.
Päätin nyt sit lähettää tän mun numeron. Aura
Tuijotin näyttöä. Ei. Kuulosti ja näytti tyhmältä. Pyyhin tekstin pois.
Moi! Täs ois nyt sit tää mun numero. Nähään ens viikolla. Aura
Huokaisin turhautuneena. Mikään ei tuntunut kuulostavan normaalilta. Pyyhin taas näytön tyhjäksi. Mietin, pitäisikö jättää ”moi” pois koko viestistä.
Täs ois tää mun numero. Nähään ens viikolla (toivottavasti). Aura
Sekään ei kuulostanut hyvältä. Aioin pyyhkiä senkin pois, mutta painoin väärästä kohdasta. Hädissäni yritin estää viestin lähtemisen, mutta myöhään. Viesti oli lähetetty.
Käteni tärisi, kun mietin vastaisiko Emil. Miksi olin niin tumpelo? Ei voinut olla totta. Kännykkä päästi kimeän merkkiäänen.
Uusi viesti.
Vilkaisin sitä. Emil. Vastasiko hän jo? Avasin viestin tärisevin käsin.
Moi! Loistavaa! Toivottavasti? Etkö pääse?
Olin niin onnellinen siitä, että Emil oli vastannut, etten melkein onnistunut kirjoittamaan vastausta.
Porukat miettii asiaa. Luultavasti pääsen.
Mieleni teki hakata päätä seinää. Miksi viestini kuulostivat niin tyhmiltä? Odotin jännittyneenä, mitä Emil vastaisi.
Kännykkä piippasi taas.
Eiks ne kenties luota muhun? Toivottavasti pääset, tuun vaikka hakee jos et muuten pääse ;)
Naurahdin pakosta. Vatsanpohjaa kutitti jännittävästi.
Kyl mä pääsen, mut mä meen nyt nukkuu, öitä
Tiesin, etten kuitenkaan saisi unta. Ajatukseni pyörivät täysin Emilissä.
Uusi viesti.
Hyvää yötä, honey <3
Sydämeni jätti muutaman lyönnin välistä. Honey? Mitä tuo sydän tuossa teki? Mitä, mitä, mitä? En voinut itselleni mitään, mutta olin pakahtua onnesta ja tiesin hymyileväni tyhmästi.
Lopulta nukahdin ajatellen Emiliä.

jatkuu...