sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Julkkis osa 14

Osa 14


Viimeinen koulupäivä ennen lomaa.
En ollut nähnyt Miikaa riitamme jälkeen. Tunsin itseni yksinäiseksi, kun istuin odottamassa viimeisen tunnin alkua. Onneksi se olisi viimeinen. Odotinkin jo pääseväni pois täältä, kaikkialle minne menin, joku kuiskutti aina selkäni takana tai osoitti minua.
Tunsin itseni ärtyneeksi. Vielä muutama päivä sitten kukaan koulussamme ei olisi tehnyt niin.
”Moi Aura!” tyttökuoro hihkaisi vierestäni. Sini, Vilma ja Emma olivat piirittäneet minut.
”Omg, sä olit siellä!”
”Ja se lauloi sulle… oi!”
Heidän kiljaisunsa täyttivät koko käytävän. Olin hetken aivan pihalla mistä he puhuivat.
”Ja ne kuvat susta ja Emilistä!”
Hitto, olin unohtanut etsiä ne kuvat.
”Ne kuvat ei ole sitä miltä ne näyttää”, sanoin. Kukaan heistä ei kuitenkaan kuunnellut. He hihittivät.
”Te tanssitte yhessä.”
”Onks se totta että te laulatte yhessä Emilin levyllä?”
”Se-” aloitin. Milloin tuo oli levinnyt kaikkien tietoon?
He kaikki kolme puhuivat päällekkäin ja niin nopeasti etten meinannut saada selvää.
”Mä äänestin Emiliä!”
Lopulta ponkaisin ylös.
Pakko päästä pois!
Ryntäsin kolmikon ohi.
”Aura!”
En välittänyt heidän huudoistaan, vaan juoksin äkkiä toisen kerroksen vessaan ja lukittauduin sinne.
Nojasin kopin seinään, suljin silmäni ja painoin pääni seinää vasten.
Vasta kellon soitua avasin silmäni. Tunnille meno ei houkutellut yhtään, mutta en viitsinyt lintsatakaan. En kaivannut enempää huutoja kotona.

Kävellessäni kotiinpäin huomasin lähikaupan ikkunassa iltapäivälehtien lööpit.
Juuri Laulaen tähtiin – kilpailun voittanut Emil Koski ei hyväksynyt kilpailun levytyssopimusta. Lue lisää sivulta 6.
En voinut vastustaa kiusausta, vaan astuin sisälle. Lehtitelineet olivat kassojen vieressä.
Selasin lehden sivulle kuusi. Silmäilin aukeamaa nopeasti.
”Sain paremman tarjouksen toiselta levytysyhtiöltä.”
Sopimus siirtyy kilpailussa toisena tulleelle Krista Lindholmille.
Huomasin artikkelissa myös mainittavan sen, että laulaisin Emil kanssa tämän levyllä.
Paiskasin lehden takaisin telineeseen. Emil ei kauaa ollut odottanut.
Toisessa lehdessä komeili etusivulla kuva minusta ja Emilistä. Tuijotin sitä hetken.
”Tämä on sinulle Aura.” s.5
Voi hyvä luoja. Halpamaista.
Kuka on Aura, jolle Emil omisti viimeisen kappaleen? Katso kuvat kilpailusta ja sen jälkeisistä juhlista verkkosivuiltamme.
Mitä tähän nyt pitäisi sanoa?
Huomasin kaupan ainoan myyjän vilkuilevan minua omituisesti. Laskin lehden alas, vedin hupun päähäni ja pakenin äkkiä hänen katsettaan.


Se ei ollut mennyt niin kuin kuvittelin. En halunnut riidellä Auran kanssa.
Kaduin sitä.
Kun olimme riidoissa, hän kuitenkin juoksisi Emilin lohdutettavaksi. Eikä minulla olisi mahdollisuuksia. En muutenkaan ollut kuvitellut, että riitelisimme.
Olin ajatellut… kuvitellut että olisin…
…ehkä voinut kertoa hänelle.
Pudistin päätäni.
En kuitenkaan ollut pystynyt siihen, kun hän mainitsi Emilin. Joka ikinen kerta, kun joku mainitsi sen nimen, tunsin järkyttävän vihan piston. Silti se nimi seurasi kaikkialle. Jokaisessa lööpissä oli kuva hänestä ja Aurasta. Tuntui kuin kuvat olisivat joka paikasta aina osuneet juuri minun silmääni. En saanut niitä mielestäni.
En pystynyt menemään kouluun seuraavana päivänä. En pystynyt kohtaamaan Auraa. Vaikka mieleni teki. Nähdä hänet.
Kännykkäni värisi. Näytöllä vilkkui Annin nimi. Painoin punaista luuria.
En pystyisi jatkamaan näin.


Kotona huomasin heti ensimmäisenä keittiön pöydällä iltapäivälehden. Tartuin siihen uskomatta silmiäni.
Miksi meillä oli iltapäivälehti? Juuri se, jossa oli etusivulla iso kuva Emilistä ja minusta. Tajusin, että kuva oli otettu siinä vaiheessa, kun Emil oli auttanut minut taksiin. Tuijotin kuvaa. Pakko myöntää, että näytin hiukan siltä, kuin olisin ollut humalassa.
Samassa kuulin äidin lähestyvän äänen. Tajusin hänen puhuvan puhelimessa.
”…kyllä aivan ehdottomasti… ei… enkä todellakaan halua nähdä juoruja tyttärestäni… ”
Katsoin äitiä kysyvästi. Pudotin lehden pöydälle, johon nojasin, ja asetin käteni puuskaan.

”No?” kysyin kun äiti lopetti puhelunsa.
”Soitin sille Antille.”
”Ja?”
Äiti huokaisi.
”Aloitatte äänitykset joulun jälkeen.”
Suuni loksahti auki.
”Ai…”
”Mutta minä tulen mukaan”, äiti jatkoi tiukasti, kuin muistuttaakseen arestista.
Olimme hetken hiljaa. Minä vilkaisin taas lehden kuvaa.
”Miten koulussa meni?”
Tönäisin itseni irti pöydästä.
”Siinähän se”, vastasin kävellessäni huoneeseeni.
Lysähdin sängylleni. Tunsin jonkin painavan selkääni.
Nousin hieman ja kaivoin Miikan antaman lahjan selkäni alta. Tuijotin lahjaa hetken.
Kännykkäni värisi viestin saapumisen merkiksi.


jatkuu...

Uskotko kohtaloon osa 7

Uskotko kohtaloon
Osa 7



Tuukka katsoi kylkeäni ja sitten kasvojani. Hänellä ei kauan kestänyt tajuta.
Minä yritin tyrkätä häntä kauemmas terveellä kädelläni. Tuukka kuitenkin nappasi siitä kiinni. Hän tarttui myös vasempaan käteeni, paljon hellemmin tosin.
Sitten hän vilkaisi taas haavaa. Sitten kasvojani.
”Oletko sä hullu?” Tuukka kysyi lopulta. Ei mitenkään kovin hiljaa. Jostain syystä kyyneleet pyrkivät silmiini.
Välttelin hänen katsettaan, mutta Tuukka ei päästänyt katsettaan irti silmistäni ennen kuin katsoin häntä.
”Se on tulehtunut, Viivi”, Tuukka sanoi.
Tiedän, ajattelin.
Tuukka nappasi kännykkänsä taskustaan.
”Mitä sä teet?” kysyin hädissäni. Tuukka katsoi minua.
”Soitan sairaalaan. Sun haava on Viivi tulehtunut”, Tuukka sanoi painaessaan puhelimen korvalleen.
”Älä”, kuiskasin. Tuukka katsoi minua hölmistyneenä mutta vakavana.
”Luuletko sä, että on vaihtoehtoja? Sun haava on niin tulehtunu, että sulla on kuumetta ja kato nyt sitä”, Tuukka jatkoi.
Soitettuaan sairaalaan, Tuukka tilasi taksin.
”Miksi sulla oli sairaalan numero?” kysyin. ”Siis kännykässä?”
Tuukka vilkaisi minua.
”Varmuuden vuoksi. Just tällasii, tai en kyl ihan tällaisia tilanteita ajatellut, mut varmuuden vuoksi”, Tuukka vastasi.
Minä vaihdoin lopulta paidan.
”Tein sen itse”, sanoin Tuukalle ja osoitin paitaani.
”Jos en olis tullu auttaa…” Tuukka mutisi, mutta silloin puhelimen toisessa päässä vastattiin.
Tuukka katsoi minua kertoessaan osoitteen.
”Viitisen minuuttia”, Tuukka sanoi minulle. Hän nappasi pöydältäni olkalaukkuni. Hän laittoi sinne laturin, kännykän, muutaman kirjan ja sulloi lisäksi muutaman vaatekappaleen.
”Varmuuden vuoksi”, hän sanoi, minulle yrittäessäni väittää vastaan.
”Mä en meinaa jäädä sinne”, sanoin, tosin melko epäselvästi. Olo oli sekava.

Sairaalassa minut vietiin samantien jollekin osastolle. Tuukka käveli koko ajan mukana, ja aloitti taas uuden puhelun.
Kuumeeni oli jatkuvassa nousussa, enkä meinannut enää jaksaa pysyä hereillä. Eikä sairaalan kirkkaat valot helpottanut päänsärkyyn yhtään.
Taas makasin sairaalassa. Hitsi. Pitäisi varmaan samantien muuttaa tänne. Lääkäri kiinnitti minuun tippaletkun. Tuntui kuin vaipuisin milloin vain tiedottomuuteen.
Äitikin ilmestyi lopulta paikalle. Tiesin Tuukan soittaneen hänelle. Hän oli järkyttynyt, eikä tuntunut saavan mitään sanottua. Oikeastaan hän vain nyyhkytti.
Hän kosketti otsaani ja haukkoi henkeään.
”Eikö tätä kuumetta saa laskemaan?” hän kysyi epätoivoisena.

Minun oloni kävi päivä päivältä kurjemmaksi. En päässyt enää liikkumaan juuri ollenkaan. Olin kerta kaikkiaan voimaton.
”Syö jotain”, Tuukka sanoi. Oikeastaan hän aneli. Hän vilkaisi pöydällä olevaa tarjotinta. Tiesin, että minun pitäisi syödä. En vain saanut mitään alas. Ei tehnyt mieli syödä.
Tuukka otti varovasti kiinni kasvoistani pakottaen minut katsomaan häneen.
”Syö jotain”, hän sanoi uudelleen. Hän näytti surulliselta. Hän oli näyttänyt siltä jo kauan. Enkä yhtään ihmetellyt. Sekä hän, että äiti ovat koko ajan melkein kuolla huolesta. Hekään olivat tuskin syöneet tai nukkuneet. He vain valvoivat ja seurasivat kun minä muutuin aina vain enemmän aaveeksi. Olin valkoinen ja kalpea ja laihtunut. Tuukka oli sanonut, että jos en söisi, minuun varmasti kiinnitettäisiin lisää letkuja.
Miettiessäni Tuukka painoi hellän suudelman otsalleni.
”Ole kiltti”, Tuukka kuiskasi ja silitti hiuksiani. Minä melkein purskahdin itkuun. Minun ei kerta kaikkiaan tehnyt mieli. Vaikka kuinka yritin!
”Yritä edes. Minun mieliksi”, Tuukka aneli, aivan kuin olisi lukenut ajatukseni. Nyökkäsin hitaasti. Pakotin itseni pureskelemaan leivän palan. Se tuntui kuivalta ja epämiellyttävältä. Niin kuin se olisi tuhkaa.
Tuukka oli tajunnut, että noin sanoessaan hän yleensä sai minut syömään vähän. Yleensä, niin kuin nytkin, vain pienen palan leipää.
Minua hämmensi Tuukan valvova katse, joka valvoi jokaista puraisuani. Hän ojensi mitään sanomatta minulle juotavaa.
”Kun mä pääsen pois täältä”, aloitin heilutellessani puolillaan olevaa vesilasia kädessäni. Tuukan ilme kirkastui hieman. Huolestunut hän edelleen oli, mutta silmiin syttyi vähän eloa.
”Niin ostetaan ihan helkkarin paljon eväitä, ja sit me mennään jonnekin piknikille”, sanoin hiljaa. ”Sä, mä ja Siri.” Sirikin oli käynyt katsomassa minua usein. Eilen käydessään hän oli pyydellyt kerta toisensa jälkeen anteeksi. En ymmärrä miksi. Eihän se ollut hänen vikansa, että haava tulehtui. Oma vikani se oli ollut. Hän oli kuitenkin myös nauranut. Aina välillä hän oli kertonut jotain, nauranut, ja sitten taas pyydellyt anteeksi. Olisi ollut ihanaa, jos hän olisi vain voinut jutella ja nauraa. Kertoa kuulumisia. Ilman anteeksipyyntöjä.
”Just niinku sä haluut”, Tuukka vastasi ja suuteli minua kevyesti.
”Jonnekin rannalle. Sit valvotaan siel koko yö”, jatkoin.
”Sun pitäis nukkua”, Tuukka kuiskasi huokaisten lopulta. Minä katsoin häntä sameasti. Hän katsoi minua vakavana.  Piti syödä, piti nukkua. Olisiko välillä jotain, mitä ei välttämättä pitäisi tehdä? Tiesin, että hän oli oikeassa. Hän katsoi minua niin vakavana, etten kuitenkaan sanonut ajatustani ääneen. Minusta tuntui, etten enää edes muistanut miltä hän näytti hymyillessään. Yritin muistella milloin hän oli viimeksi hymyillyt. Muistin vain, kuinka olin kuullut hymyn hänen äänestään, kun olimme puhuneet puhelimessa. Silloin, kun hän oli kysynyt uskonko kohtaloon.
”En usko”, sanoin hiljaa melkein itsekseni, mutta tiesin Tuukan kuulevan.
”Et usko mihin?” Tuukka kysyi hiljaa. Hän silitti poskeani.
”Kohtaloon. Mä en halua ajatella, et joku voima ohjaa mun elämää, niin etten pysty vaikuttamaan siihen”, kuiskasin sulkiessani silmät.



Loppu

Uskotko kohtaloon osa 6

Uskotko kohtaloon
Osa 6




Illalla pakotin itseni katsomaan haavaa uudestaan. Se näytti edelleen ällöttävältä. Pahemmalta kuin aiemmin. En tiennyt mitä pitäisi tehdä. Soittaa lääkäriin? Kertoa jollekin? Se tuntui vaikealta. En halunnut sairaalaan uudestaan. Nukahdin kädet täristen.
Äiti lähti aamulla töihin. Häntä harmitti jättää minut yksin, mutta kun kerroin Tuukan tulevan taas, hän tuntui rauhoittuvan hiukan. Minusta tuntui, että pilasin Tuukan kesän, kun en uskaltanut lähteä juurikaan ulos, ja minulla oli sen takia hiukan huono omatunto. Hän tosin väitti aina vastaan, kun sanoin mielipiteeni.
Muutenkin olo oli outo. Kuumeinen. No, se saattoi johtua siitä, että aurinko paistoi kuumasti sisään.
Tuukka oli tuonut mukanaan jäätelöä ja etsi nyt pakastimesta mustikoita, pirtelöä varten. En kauheasti pitänyt pirtelöstä, mutta koska Tuukka sitä niin innoissaan teki, en viitsinyt sanoa mitään.
”Oho. Meniköhän tota nyt liikaa…”
Minä naurahdin. Tuukka sähelsi jäätelön ja mustikoiden kanssa.
Lopulta hän laski lasin eteeni.
”Olepa hyvä”, hän sanoi hymyillen.
Minä hymyilin hänelle.
”Onnistuit”, naurahdin. Hän virnisti ja kumartui ja pörrötti hiukan hiuksiani.
”Sinun otsasi on kuuma”, hän sanoi. Hänen kätensä ehti olla otsaani vasten sekunnin, ennen kuin huitaisin sen pois.
”Onko sulla kuumetta?”
”Ei.”
Hän kurotti taas kättään minua kohti.
”Ei ole. Täällä on vaan tosi lämmin”, sanoin. Tuukka katsoi minua arvioivasti.
”Sä valehtelet nykyään paljon”, hän totesi. ”Sulla on kuumetta.”
”Ei ole”, intin taas vastaan. Tiesin Tuukan kuitenkin olevan oikeassa.
Pystyikö haava todella tulehtumaan niin paljon, että se aiheuttaisi kuumetta. Pystyi.
Tuukka oli taas aikeissa sanoa jotain, kun puhelimeni pelasti minut. Työnsin Tuukan kauemmas samalla kun sieppasin kännykkäni pöydältä. Ja siinä samalla onnistuin kaatamaan lasini.
”Hitto”, sanoin, kun mustikkapirtelöä valui pöydälle ja syliini. Kännykkä soi edelleen pöydällä vaativasti.
”Vastaatko Sirille? Sano, et mä soitan sille kohta. Käyn vaihtamassa paidan, ennenku tää väri jää tähän lopullisesti”, sanoin huokaisten.
”Mä tuun auttamaan kohta”, Tuukka sanoi samalla kun vastasi Sirille. En kuullut Tuukan vastausta.

Päätin toimia nopeasti. Niin nopeasti kuin mahdollista. Kyllä minä nyt yhden paidan saisin vaihdettua. Yöpöydällä oli pino pesusta tulleita vaatteita. Nappasin siitä päällimmäisen napillisen paidan. Ei ollut vienyt kauaa aikaa todeta, että nappipaidat oli helpoin pukea ja riisua myös ilman apua.
Tuukka pamautti oven auki. Minä säikähdin. Sitten tajusin, että Tuukka oli tullut auttamaan.
”Kyl mä tän saan itsekin”, sanoin Tuukan harppoessa lähemmäs.
Tuukka naurahti ja kumartui eteeni.
”Hölmö. Käsipuolena et kyllä onnistu ikinä”, hän vastasi.
”Saanpas, mene nyt”, sanoin ja työnsin hänen kättään pois.
”Anna mä nyt autan”, Tuukka sanoi.
”En mä tarvitse apua. Mä saan tän itse”, intin taas vastaan.
 Tuukka oli hetken hiljaa. Melkein kuulin kuinka hän mietti.
”Mikä sulla on?” hän kysyi lopulta. Hän katsoi minua varautuneena. ”Sä näytät kalpealta.”
”Enkä näytä.”
”Näytät”, Tuukka sanoi ja ojensi kätensä taas minua kohti. Yritin läppäistä hänen kätensä pois enemmän leikkimielellä kuin niin tosissani kuin sen oikeasti tein. Tuukka tuijotti minua hetken.
”En mä satuta sua”, hän sanoi.
”Mä tiedän.”
”Anna mä nyt autan. Mä en saa nykyään koskee suhun yhtään”, Tuukka sanoi. Hän näytti oudolta. Kärsivältä.
Kun minä tuijotin häntä, hän käytti tilaisuuden hyväksi ja alkoi määrätietoisesti napittamaan paitaani auki.
Hän oli käsittämättömän nopea. Tajutessani sen hän oli tajunnut jo jotain muuta. Nimittäin aivan punaisena hohtavan kylkeni.


jatkuu...

lauantai 7. tammikuuta 2012

Uskotko kohtaloon osa 5

Uskotko kohtaloon
Osa 5


Tuijotin itseäni peilistä.
Silmäni näyttivät oudoilta. Ei sellaisilta kuin yleensä. Tosin, siihen saattoi vaikuttaa ohimossani oleva haava.
Miten pärjäisin näin?
Harjasin hiukseni. Sekin oli vaikeaa vasemmalla kädellä. Heitin harjan seinään. Silmiä kirveli.

Heräsin karmeaan kutinaan oikeassa kädessäni. En saanut rapsutettua kipsin alta, joka ärsytti. Huomasin vasemman käteni ihon olevan kuiva kuin Sahara. Se tuntui karhealta. Mikä sitä vaivasi? Ei minulla ennen näin kuiva iho ole ollut. Inhotti.
Kännykkäni piippasi. Kurotin sen pöydältä. Tuukka kysyi olinko kunnossa.
Miksi minua ärsytti? En ollut kunnossa. Tarvitseeko sitä muka kysyä erikseen? Ei minusta. Minusta on ilmiselvää, etten ole kunnossa. Kihisin raivosta ja samalla minua hämmensi raivoni. Vasen käteni tärisi.
Miksi edes olin niin raivoissani? Tiesin, että tämä tilanne oli vain väliaikainen. Pääsisin tästä kaikesta eroon pian. Siltikään ajatus ei lohduttanut minua. Turhautuneena annoin käteni pudota alas. Kynteni osui kyljen haavaan. Se sattui. Paljon. Olin katsomassa olinko repäissyt ihon auki, kun tunsin verta sormissani. Hitto, hitto, hitto. Olin repäissyt haavasta yhden kohdan auki. Painoin hädissäni haavaa kädelläni. Tarkemmin ajatellen, se ei tainnut olla kovin järkevää. En tosin keksinyt muutakaan. En vain halunnut nähdä verta, koska tiesin, että se saisi minut voimaan pahoin.
En uskaltanut katsoa. Kiroilin hiljaa itsekseni. Voi hitto.
Mutta eihän siitä edes tullut paljoa verta. Sehän oli vain pieni naarmu.
Kännykkäni piippasi uudelleen. Nostin lattialta pyyhkeen, onneksi se oli siinä, ja pyyhin siihen käteni.
Tuukka kysyi mitä tekisin tänään.
Yrittäisin päästä sängystä ylös, ajattelin. Ja sitten pestä kädet. Ja yrittää selvitä aamutoimista. Joka olisi luultavasti mahdotonta.
Huokaisin, ja näpyttelin vastauksen vaivalloisen hitaasti; Yritän selvitä päivästä hengissä.
Naurahdin itsekseni. Teatraalista. Todella teatraalista. Oikeastaan sääliä kaipaavaa. Ihan kuin haluaisin hänen säälivän minua vielä enemmän. Voivottelevan. Mutta eihän se auttaisi mitään. Nyt kun ajattelin, mitä Tuukka voisi vastata, kaduin lähettämääni vastausta. Äkkiä kännykkäni räjähti soimaan. Tuukka nauroi vastatessani puhelimeen.
”Dramaattista”, hän nauroi. En tiedä olisiko minun pitänyt loukkaantua Tuukan naurusta, mutta itse asiassa se sai minutkin paremmalle tuulelle.
”Tuntuu paremmalta, kun liiottelen ja sitten tajuan, ettei asia olekaan niin huonosti”, naurahdin itsekin. Outo syy, mutta se taisi olla totta. Tuukkakin nauroi. Se tuntui hyvältä. En enää edes muistanut äskeistä ärtymystäni.
”Kestää hetken tottua arkeen taas, mutta usko pois, sitten kaikki sujuu taas hyvin”, Tuukka vakuutti.
”Tiedän. Mutta epäilen sitä silti.”
Nostin itseni istualleen.
”Odota hetki”, sanoin Tuukalle ja peitin kännykän kädelläni. ”Äiti!”
Nostin kännykän taas korvalleni ja kuulin Tuukan nauravan.
”En pääse itse ylös”, selitin Tuukalle. Äiti kurkisti sisään.
”Autatko?” kysyin äidiltä.
Laskin puhelimen hetkeksi yöpöydälle, kun äiti auttoi minut pyörätuoliin. Hitto kun vihasin tätä.
”Minä menen tekemään jotain aamiaista”, äiti sanoi mennessään.
”Hitto, kun mä vihaan tätä”, valitin Tuukalle. ”Äitikään ei tee tätä yhtään helpommaks.”
”Miten niin?” Tuukka kysyi.
”Se eilen sun lähdön jälkeen alkoi kertoa isästä. Siis isästä! Me ei ikinä puhuta siitä! Mä en edes tiennyt miten se kuoli!”
Tuukka oli hetken hiljaa. ”Miksi se sitte otti asian puheeksi?”
”Isä kuoli auto-onnettomuudessa. Äiti pelkäsi, että mäki kuolisin niin. Se höpötti jotain siitä, että pelkäs, et kohtalo on päättänyt et mäki kuolen auto-onnettomuudessa. Sit se on vieläkin järkyttynyt… ei oikein tiiä miten pitäis toimii. No, en mäkää tiiä, mut olis kiva, että edes joku tietäisi mitä tehdä.”
"Uskooko se kohtaloon?" Tuukka kysyi. Hän kuulosti vakavammalta.
"Kai", vastasin epäröiden.
"Entä sä?" Tuukka kysyi. Minä naurahdin.
"Ai kohtaloon? En tiiä", vastasin. Sitten huokaisin. ”No, mut onneksi tää nyt on vaan tämmöstä kotona rullailuu… ettei oo paljoa mitään epänormaalia… sillai… Ihan hemmetin ärsyttävää tää kyl on. Mut mun olo jotenkin parani, ku sä nauroit mulle”, myönsin lopulta.
”Soita aina ku tarvit piristystä”, Tuukka sanoi ja kuulin hymyn hänen äänestään.

 Puhelu sai minut hetkeksi paremmalle tuulelle.
Vähitellen päivä kuitenkin painoi uutta masennuksen pilveä senkin päälle. Niin kuin seuraavankin. Ja sitä seuraava.
En ollut kovin innokas edes yrittämään, joten elämäni oli melko toivotonta. Tietenkin se oli väliaikaista.
Tottakai se oli väliaikaista. Sitten kun saisin kipsit pois. Voisin leikkiä, etten ole ikinä jäänyt auton alle. Hämmennyin, kun totesin sen noin. Melkein kuin leikkiä laskien.
Huomasin vaalean tahran paidassa haavan kohdalla. Nostin sitä varovasti.
Minua oksetti. Haava oli punainen. Ällöttävän näköinen. Se ei voinut olla terve. Sen ympärillä oli jotain kellertävää nestettä. Minä tuijotin sitä pelästyneenä. Oliko se tulehtunut? Miten? En uskaltanut kastoa sitä enempää.
Oveeni koputettiin. Vedin paidan äkkiä haavan päälle.
”Tule syömään”, äiti sanoi kurkistaessaan sisään. Minä nyökkäsin.  Vältin äidin katsetta nyökätessäni, jottei hän näkisi ilmettäni.
En sanonut haavasta sanaakaan. En uskaltanut katsoa sitä, jos se olisi mennyt pahemmaksi.
Tuukka oli tulossa. Pitkästä aikaa. Hän ei ollut käynyt vähään aikaan. Nyt minulla oli jo ikävä häntä. Tuntui kuin ajattelisin koko ajan häntä. Tai ainakin melkein koko ajan.

Tuukka kumartui halaamaan minua. Hän painoi hellän suudelman huulilleni. Hänen kätensä hipaisi kylkeäni. Ja sitten paidan läpi haavaa. Tuukka ei tainnut edes tajuta sitä, paitsi sitten kun minä säpsähdin.
”Anteeksi”, hän sanoi äkkiä. Minä nyökkäsin. Tuukan ilme muuttui. Hän koski varovaisesti paitaa uudestaan.
”Mitä tässä on?” hän kysyi. Minä työnsin äkkiä hänen kätensä pois.
”Älä. Sattuu”, sanoin nopeasti.
”Mitä siinä oli?” Tuukka kysyi uudestaan. Minä katsoin Tuukka hetken.
”Haava.”
Tuukka ojensi kättään uudestaan, mutta minä tartuin siihen kiinni.
”Siinä on haava. Tikit. Älä koske”, sanoin uudestaan. Tuukka pudisti päätään pienesti.
”Tiedän että siinä on haava. Mitä sun paidassa oli?”
”Vettä.”
Tuukka huokaisi.
”Siihen roiskui vähän vettä”, intin. Katsoin Tuukkaa silmiin. Tällaisissa tapauksissa en ollut huono valehtelemaan. Käteni eivät hionneet, en räpäyttänyt silmiä, katse ei kertaakaan harhautunut eikä pulssi kiihtynyt väittäessäni että tahra on vettä. Samaa aikaa kuitenkin näin mielessäni taas haavan ja sitä ympäröivän punaisen, herkän ja tulehtuneen ihon.
Tuukka huokaisi.
”Vettä?”
Minä nyökkäsin. ”Vettä.”
Tuukka kohautti harteitaan. ”Kai sä tiiät, et mä en usko sua, mut annan asian nyt olla.”
Minä huokaisin. En tiedä oliko se helpotuksesta, vai pettymyksestä, kun Tuukka ei väkipakolla pakottanut minua kertomaan tai näyttämään totuutta. Ehkä vain helpotusta.


jatkuu...

Uskotko kohtaloon osa 4

Uskotko kohtaloon
Osa 4



”Mä voin mennä avaamaan”, Siri sanoi tanssiessaan eteiseen.
Kuulin Tuukan hämmentyneen äänen, hänen nähdessään Sirin.
”Viivi on tuolla keittiössä”, kuulin Sirin sanovan. Pian he ilmestyivät keittiöön. Siri iski silmää Tuukan takana.
Tuukka hymyili minulle, ja ojensi kukan. Olin varma, että punastuin. Siri tirskahti. Sopersin jotain kiitoksen tapaista.
Siri leyhytti kädellään ilmaa kasvojensa vieressä ja katsoi minua ja Tuukkaa merkitsevästi.
Kuulin äidin tervehtivän Tuukkaa, mutta jotenkin oli täysin lukossa, enkä osannut tehdä mitään.
Siri ei voinut olla virnuilematta koko aikaa. Tietenkään. Minä tunsin oloni hiukan kiusaantuneeksi, kiitos Sirin vihjailevien katseiden, mutta muut viihtyivät. Huomasin Tuukan vilkuilevan minua koko ajan.
”Mä tästä lähdenkin”, Siri sanoi äkkiä. ”On vähän tekemistä… Viivi. Illalla. Soita.”
En tiedä tuijotinko vain vai nyökkäsinkö myös. Siri virnisti.
Ovi kolahti kiinni. Tunsin jonkin hipaisevan kättäni. Vilkaisin varovaisesti vasemmalle puolelleni Tuukkaan. Hänen kätensä hipaisi uudestaan kättäni. Silittäen sitä varovaisesti. Minä punastuin.
Äiti katsoi minua.
”Minä tästä menenkin…” hän sanoi.
Minä nolostuin entistä enemmän.
”Minun pitää soittaa muutama puhelu”, äiti jatkoi ja iski minulle silmää.
Olimme Tuukan kanssa hetken hiljaa. Sitten Tuukka naurahti.
”Tää on nyt tosi tyhmä kysymys, mut miltä tuntuu olla kotona?” Tuukka kysyi virnistäen suloisesti.
”Ööh…” aloitin. Voi herran jestas. Enkö osannut puhua? ”Ihan kivaa…” sanoin kokeilevasti. Tuukka naurahti ja pyyhkäisi hiuksen kasvoiltani. Hänen käsi jäi kuin huomaamatta niskalleni.
Hän katsoi minua tiiviisti.
”Kiitos kukasta”, sanoin lopulta, kun hiljaisuus oli käynyt mielestäni hiukan painostavaksi. Tuukka hymyili.
”Sä taisit jo kiittää siitä”, Tuukka sanoi virnistäen.
”Ai.” Tunsin kuinka poskiani kuumotti.
Kumpikaan meistä ei enää huomannut ajankulua. Juttelimme taas niin kuin edellisenä päivänä. Tuukan käsi silitti taas huomaamatta hiuksiani.
”Kello on jo aika paljon”, sanoin. Tuukka naurahti.
”Haluatko vai että lähden?”
”En”, kuiskasin. Tuukka ei enää nauranut.
Tiesin, että hän suutelisi minua.
Tunsin hänen hengityksensä kasvoillani. Jostain syystä työnsin hänet kauemmas. Järkytyin itse varmaan enemmän kuin Tuukka. Hän katsoi minua kummastuneena ja hämillään.
”Teinkö mä… jotain väärin?” Tuukka kysyi.
”Et. Anteeksi…” mutisin. Tiesin, että minun pitäisi selittää jotenkin äskeinen.
”Kun mä vaa en tiiä… et… ” aloitin.
”Et oletko valmis seurustelemaan?” Tuukka kysyi. Hämmennyin entistä enemmän.
”Ei…” sanoin punastuneena. ”Vaan et…”
En osannut sanoa mitään. Yritin sanoa, etten halunnut treffeille, kun toivuin onnettomuudesta. Kai. En ole varma yritinkö sanoa sitä.
”Onks se Sampo viel kuviois?” Tuukka kysyi. hänen ilmeensä oli muuttunut. Se ei ollut enää lempeä.
”Ei”, huudahdin. ”Ei todellakaan. Mut kato mua!” jatkoin.
”Mä katon. Koko ajan. Oot kaunis.” hänen katseensa pehmeni taas.
”Ei. Mä häpeän tätä. Mä olen liikunta kyvytön!” aloin hermostua. Miksi Tuukka otti asian noin… tyynesti?
”Miksi? Toi on ohi menevää. Pian sä taas hyppelet ympäriinsä ku aropupu”, Tuukka vastasi.
Tuijotin häntä. Huokaisin.
”Kesäloman ansiosta mun ei tarvitse mennä näin kouluun. Mut kaupungille… en mä tiiä...” en pystynyt katsomaan Tuukkaa.
”Aa”, Tuukka sanoi oivaltavasti. ”Sä et haluu treffeille.” Se ei ollut syytös vaan toteamus. Minä huokaisin helpotuksesta.
”Joo. Kait. Jotain sellaista”, sanoin. Tuukka katsoi minua hetken pää kallellaan.
”Mut aina ku lähdet jonnekin ulos, niin ilmotat mulle, että mä voin tulla mukaan”, Tuukka sanoi.
”Miksi?” kysyin yllättyneenä.
”Et kaikki näkee, et me ollaan yhes”, Tuukka sanoi ja hymyili minulle. Kiersin käteni hänen niskaansa ja vedin hänet lähemmäs ja painoin huuleni hänen huulilleen.
”Ja ajattelin hakata sen Sampon teho-osastolle”, Tuukka mutisi huuliani vasten. Tyrkkäsin Tuukka hiukan kauemmas.
”Älä kuitenkaan. Se ei oo sen arvosta”, sanoin ja Tuukan suu painui taas tiukasti omaani vasten.
Tuijotin kauan Tuukan perässä sulkeutunutta ovea ja yritin tasata hengitystäni. Tuntui kuin olisin pidätellyt sitä koko sen ajan, kun Tuukka oli ollut paikalla. Ja nyt hengästyneenä yritin epätoivoisesti saada tasaisesti happea.
Äiti kurkisti eteiseen ja virnisti. Minä tuhahdin.
”Mukava poika”, äiti sanoi ja tuli luokseni eteiseen. Hän istui pienelle tuolille työntäen siitä muutaman takin syrjään. Hän katsoi minua jotenkin surullisena. Hän hymyili, mutta hymy ei ylettynyt silmiin.
”Mitä?” kysyin.
”Sinä se aina onnistut telomaan itseäsi”, äiti sanoi. Hän naurahti hiukan, mutta hymy katosi. ”Säikähdin niin paljon.”
Voi ei, ajattelin. Äänensävy ei tiennyt hyvää. Hän huokaisi syvään ja katsoi taas minua.
”Isäsi kuoli niin. Auto-onnettomuudessa siis.”
Minä hämmennyin. Me emme koskaan puhuneet isästä. Ei koskaan.
”Kun olit aivan pieni.”
En osannut sanoa mitään.
”Pelkäsin, että kohtalo on päättänyt, että menetän sinutkin samalla tavalla”, äiti jatkoi. Hän näytti vanhemmalta kuin tavallisesti.
”Mutta olet jo kotona. Kaikki on hyvin”, hän jatkoi ja huokaisi helpotuksesta. ”Se on tärkeintä”, hän huokaisi vielä itsekseen.
”Et koskaan kertonut”, sanoin loputa hiljaa.
”Se oli niin rankaa. En pystynyt. Ja silloinkin kun poliisit soittivat sinusta, pelkäsin niin paljon.”
”Mä taidan mennä nukkumaan”, sanoin lopulta. Äiti nyökkäsi.
”Tarvitko apua?”
”Enköhän mä pärjää”, sanoin.


jatkuu...

Uskotko kohtaloon osa 3

Uskotko kohtaloon
Osa 3



”Milloin pääsen pois?” kysyin aamulla lääkäriltä. Hän tarkisti haavat kyljessä ja päässäni.
”Juttelen asiasta äitisi kanssa. Haavasi näyttävät jo paremmilta, ehkä pääset jo huomenna”, lääkäri vastasi minulle hymyillen.
Äiti tuli katsomaan minua päivemmällä. Hän näytti iloiselta.
”Pääset huomenna kotiin”, hän kuulutti onnellisena. Jostain syystä en kauheasti innostunut siitä. Ei se olisi mikään vapaus, vaikka pääsisin kotiin, minulla oli edelleen oikea jalka ja käsi kipsissä. En voisi kuitenkaan liikkua paljoa.
Äiti selitti jotain siitä, että leipoisi kakun, kun ovelta kuului koputus. Tuukka kurkisti sisään. Sekä äiti että minä tuijotimme ovelle silmät pyöreinä ja suut auki. Äiti kääntyi katsomaan minua ja iski silmää.
”Niin”, hän yskäisi. ”Menen järjestelemään niitä juhlia…”
Minä nyökkäsin posket punaisena.
”Ei ollut tarkoitus häätää teitä pois…” Tuukka sanoi tullessaan huoneeseen.
”Älä turhia”, äitini sanoi. ”Katja, Viivin äiti”, hän jatkoi ojentaen kätensä Tuukalle.
”Tuukka”, Tuukka vastasi ja mietti mitä sanoisi. ”Viivin… ystävä.”
Minä hiukan petyin. Vaikka huomasin, niin kuin huomasi äitikin, Tuukan pitämän pienen miettimistauon ennen kuin hän sanoi ystävä.
Katja kääntyi vielä ovelta vilkuttamaan minulle, ja kiirehti sitten pois. Tuukka astui varovaisesti lähemmäs. Hänen kädessään oli petunia.
”Toin tän…” hän sanoi ja nosti kukkaa hiukan. Minä hymyilin hänelle.
”Sä et ilmottanut, et oot tulossa”, sanoin.
”Joo, kävelin tässä nurkilla, ja ajattelin tulla sit kattoo, tota, siis et miten jakselet”, Tuukka sanoi. Minua nauratti. Tuukkakin virnisti.
”Mä pääsen pois huomenna”, sanoin. Tuukka istui viereeni.
”Mahtavaa!”
"Äiti meinaa järjestää jotkut juhlat, ku pääsen kotiin hyvissä voimissa", sanoin ja rapsutin kättäni hermostuneena. En oikein tiennyt kuinka sanoisin asiani Tuukalle.
"Hyvissä voimissa?" Tuukka kysyi ja virnisti.
"Ajattelin aivan samaa", mutisin. "Mut siis sitä mä vaan, et jos sä haluut tulla käymään sillon...?" Vilkaisin Tuukkaa varovasti. Hänen virneensä muuttui hymyksi.
"Tietysti." Tuukka katsoi minua hetken, ja sitten hän suuteli minua.
Heti kun Tuukka oli lähtenyt, huone tuntui hiljaiselta. Ja yksinäiseltä. Tuntui tyhjältä, kun Tuukan käsi ei pitänytkään enää kädestäni. Mietin, oliko Tuukka nyt poikaystäväni. Olimme puhuneet iltaan asti. Lopulta Tuukan piti kuitenkin lähteä. Hän oli suudellut minua vielä ennen kuin oli lähtenyt.
Siri soitti minulle illalla. Kerroin hänelle Tuukasta ja kutsuin hänetkin huomisiin juhliin. Hän lupasi tulla käymään jossain vaiheessa, mutta halusi antaa minun ja Tuukan olla kahdestaan.
Äitikin soitti vielä illalla. Varmisti, että olin kunnossa, ja riemuitsi huomista.  Itse en jaksanut sitä kauheasti riemuita, ja lopetinkin puhelun nopeasti sanoen, että minua väsytti.
Lääkäri tuli herättyäni katsomaan vielä viimeisin kerran haavani.
”Ne ovat parantuneet jo hyvin”, hän sanoi minulle. ”Minä haen äitisi.”
Äiti melkein hyppeli riemusta. Minä en kyllä ylettyisi samaan riemuun.
”Sirikin tulee käymään illalla. Ja, tota, myös Tuukka”, sanoin.
”Sepä mukavaa”, äiti vastasi auttaessaan minua lääkärin kanssa pyörätuoliin.
En jaksanut tarkkaan kuunnella lääkärin puhetta, haavoista ja muusta.
”Onkos se Tuukka sinun poikaystäväsi vai?” äiti kysyi kun lopulta pääsimme autoon. Huokaisin.
”No onko?” äiti hoputti.
”En mä tiiä… kai se tavallaan on…?” vastasin epäröiden. Äiti kikatti kuin teini.
”Älä viitsi”, sanoin. Jotain todella noloa tilanteessa oli.
”En, en”, äiti vastasi yhä hihitellen itsekseen.

Tuntui hyvältä päästä kotiin. Vaikka pyörätuoli tosin aiheutti vähän ongelmia. Onneksi asuimme äidin kanssa kuitenkin rivitalossa. Ei portaita ja tilaa liikkua.
Siri tuli melkein heti, kun olin päässyt kotiin.
”Luulin että tulet illalla”, sanoin hämmästyneenä.
”Ääh, ajattelin et saatte olla rauhassa Tuukan kanssa” , Siri vastasi iskien silmää. Hän hihitti yhdessä äidin kanssa.
”Hei, älkää viitsikö. On mulla ennenkin ollu poikaystävä!”
”Mutta se ei ollut puoliksikaan niin söpöä silloin. Sä et punastellu silloin koko ajan. Sampo ei tuonut sulle kukkia koko ajan”, Siri kikatti. Minä huokaisin.
”Okei, mut pliis, äiti oo sit kunnolla ku Tuukka tulee”, vaadin.
”Mä taidan sittenki jäädä, että nään kun Viivi punastelee lisää”, Siri nauroi. Okei, tämä oli jo epäreilua.
Yhdessä hihitellen äiti ja Siri kattoivat pöytää. Punastelinko minä muka todella, mietin. Kokeilin poskeani, olihan se aika lämmin.
Aika meni nopeammin kuin kukaan meistä tajusi. Ovikello soi, ja minä jähmetyin paikoilleni.

jatkuu...

perjantai 6. tammikuuta 2012

Uskotko kohtaloon osa 2

Uskotko kohtaloon
Osa 2



Silmäluomet tuntuivat raskailta. Kuulin etäistä puhetta. Tuntui kuin en voisi liikuttaa ainuttakaan raajaa.
Lopulta minun oli pakko avata silmäni. Kirkas valo häikäisi ja tiesin heti missä olin. Sairaalassa.
Joku nainen, jolla oli valkoinen takki ja vaaleansiniset housut hääräsi sänkyni vieressä olevan laitteen parissa. Hän vilkaisi minua, ja hymyili. Tunsin huulessani haavan. Tunsin myös kielessäni haavan. Avasin suuta, ja tunsin kuinka huulessa oleva haava repeytyi ja maistoin veren suussani.
”Ei mitään hätää”, nainen sanoi mielestäni ällöttävällä, ylirauhallisella äänellä. ”Olet kunnossa.”
Mitä? Kunnossa? ”Lääkärisi tulee tuota pikaa”, nainen jatkoi vielä. Minä vain nyökkäsin. Mietin millaisessa kunnossa Siri mahtoi olla.
Samassa lääkäri astui huoneeseen. Hänellä oli takin taskussa kynä ja kädessä papereita.
”Olet herännyt, loistavaa…” lääkäri sanoi. Hän selaili papereita ja mutisi jotain. Hän tutkaili kasvojani.
”Haavat ovat paranemaan päin, älä vain raavi niitä”, lääkäri sanoi. Nostin käteni automaattisesti kasvoilleni ja tunsin muutaman haavan poskessa ja ohimossani. En halunnut nähdä niitä.
”Oikea käsi murtunut…”
”Ajoiko se meitä päin?” kysyin.
”Mitä?” lääkäri kysyi.
”Se. Auto. Ajoiko se päin?”
Lääkäri vaihtoi paperit toiseen käteensä.
”Kyllä”, lääkäri vastasi lyhyesti. ”Oikea jalka murtui, kyljessä haava, jossa tikit…”
”Onko Siri… kunnossa?” kysyin keskeyttäen taas lääkärin.
”Äitisi on odottanut, että heräät. Kirsi, käytkö hakemassa hänet?” Laitteiden vieressä ollut nainen, Kirsi, nyökkäsi ja lähti käytävään.
”Siri on kunnossa. Hänellä taitaa tosin olla paha krapula…” lääkäri sanoi minulle. Hemmetin Siri, ajattelin.
Minä makasin täällä pystymättä liikkumaan, ja Sirillä oli vain krapula. Vaihtaisin ilomielin paikkaa hänen kanssaan.
Samassa äitini ryntäsi huoneeseen.
”Voi Viivi…” hän sanoi kyyneleet silmissään. ”Miten voit?”
”Huonosti”, sanoin. Äiti silitti hiuksiani.
”Toin sinulle kännykkäsi, se oli ollut Sirillä, ja vähän muuta”, äitini sanoi. ”Sirin pitäisi kyllä vähän ajatella järkevämmin… Onneksi sinä et juonut siellä…” kuulin äidin mutisevan. Sirillä? Tottakai, eihän hän ollut palauttanut kännykkääni takaisin.
”Haluatko särkylääkkeen?” lääkäri kysyi. Samassa tunsin päässäni kipua. Nyökkäsin hitaasti.
Lääkkeen ja väsymyksen takia nukahdin ja herätessäni olin taas yksin. Sänkyni vieressä olevalla pöydällä oli kännykkäni. Otin sen. Siihen oli tullut kolme viestiä.
Yksi äidiltä, joka kysyi että missä olen, se oli lähetetty bileiden aikana, yksi Siriltä, hän kysyi voisiko tulla käymään. Hän oli lähettänyt sen jo muutama tunti sitten, mutta vastasin, että tule vain. Ei vielä ollut liian myöhä, kun kello ei ollut edes kuutta. Ja kolmas oli tuntemattomasta numerosta, oletko kunnossa?
Vastasin olevani elossa. Minusta olisi tuntunut tyhmältä vastata, että olen kunnossa, koska en tuntenut olevani kunnossa.
Parin kymmenen minuutin kuluttua ovelta kuului koputus ja Siri astui sisään. Hän näytti itse valkoiselta kuin lakana. Hän veti itselleen tuolin seinän vierestä, ja istui viereeni.
”Tota… Huh…” Siri sanoi. Hän katsoi minua varovaisesti. ”Oletko sä vihanen?” Siri kysyi.
Mietin hetken. ”En mä vihanen oo, ärsyyntynyt enemmänkin”, vastasin.
”Mä oon pahoillani”, Siri sanoi. ”Ja kiitos, ku pidit musta huolta.”
Minä naurahdin. Siri yllättyi. ”No, sä oot kunnossa”, sanoin.
”Mulla oli kyl ihan hirvee darra… huhuh…” Siri sanoi.
”Kuka sitä autoa ajo?” kysyin.
”Sampo”, Siri sanoi. ”Mut eikö se oo 17?” Siri kysyi. Minä nyökkäsin.
”Mä näin ne, ku olin ettimässä sitä mun kännykkää, ja ne tarjosi mulle kyytiä”, sanoin.
”Ainii, se sun kännykkä oli mulla, anteeks”, Siri sanoi. Hän näytti hämmentyneeltä, kipeältä ja nolostuneelta. ”Onkos herra mysteeri muuten jo paljastunut?” Siri kysyi naurahtaen ja vaihtaen puheenaihetta.
”Ei”, huokaisin. ”Kävikö sulle mitään?” kysyin äkkiä. Minun oli pakko varmistaa se.
”Ei. Kun sä olit siin auton ja mun välissä, ja eikä ne suakaan päin suoraan ajanut”, Siri sanoi. Hän nousi ylös. ”Meillä oli vieraita, niin mun pitää lähtee, mut tuun taas kattoo sua vaikka huomen”, Siri jatkoi. Hän katsoi minua kysyvästi. Minä nyökkäsin. Melkein heti, kun Siri oli lähtenyt, Kirsi tuli sisään tarjottimen kanssa. Tajusin, että minulla oli todella kova nälkä.
Nukuin taas pitkään. Se johtui taas siitä, että olin Kirsi oli antanut illalla kipulääkkeen. Kesäinen auringonvalo pyrki sisään ikkunasta. Pöydällä vierelläni oli lasi, jossa oli vettä ja kukka. Unikko.
Muistin, että salainenihailijani oli joskus kysynyt lempikukkaani ja olin vastannut unikko tai petunia. Mutta eihän tuo voinut olla…
Vilkaisin kännykkääni. Kello oli puoli yksi ja taas oli tullut kaksi viestiä. Toisessa äiti sanoi, ettei pääsisi tänään töiden takia.  Toinen viesti oli herra mysteeriltä, niin kun Siri oli häntä kutsunut: Kävin aamulla katsomassa sua, mutta nukuit. Parane pian <3
Ei voi olla totta! Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Hän on käynyt täällä. Miksi, miksi minä nukuin silloin?
Sormet täristen lähetin vastauksen: tule käymään uudestaan.
Odotin vastausta, mutta turhaan. Entä jos tämä oli vain joku vitsi? Kaikki ne laput ja viestit, entä jos koko juttu olikin vain joku iso vitsi? Entä jos joku tälläkin hetkellä nauroi, kuinka tyhmä olin kun en tajunnut?
Kännykkäni piippasi. Sormet täristen avasin viestin: Voin tulla illemmalla
Kiljaisin ja mieleni olisi tehnyt hyppiä riemusta, joka oli valitettavasti mahdotonta. Kokeilin kädellä kylkeäni. Tunsin haavan, en uskaltanut katsoa.
Katselin ajan kulukseni telkkaria. Sieltä tuli Frasierin ikivanhoja uusintoja. Aika tuntui menevän hitaasti, ja ärsytti kun ei päässyt liikkumaan. Vilkuilin koko ajan kelloa, vaikken edes tiennyt moneksiko odotin vierasta. Lopulta nukahdin.
Tunsin käden hiuksillani. En ollut varma oliko se unta. Käsi katosi. Ei! Avasin silmäni.
Ruskea hiuksinen, tumma silmäinen mutta kalpea kasvoinen poika istui vieressäni ja katsoi minua. Hänen ilmeensä lämpeni, kun hän huomasi minun heränneen.
”Moi”, hän sanoi ja hymyili huikan. Minä en hetkeen sanonut mitään, tuijotin vain. Ei voinut olla totta. Tunnistin pojan. Hän oli Tuukka. Hän oli samassa lukiossa kanssani, hetkinen hän oli samassa ryhmässä kanssani, mutta meillä taisi olla vain yksi yhteinen kurssi. Ja kyllä, olin ihastunut häneen heti ensimmäisenä vuonna, mutta hänellä oli tietääkseni silloin tyttöystävä, ja minulla oli silloin vielä Sampo, joten olin luullut tukahduttaneeni tunteeni Tuukkaa kohtaan, mutta nyt huomasin niiden tulevan takaisin tuijottaessani Tuukan tummiin silmiin.
”Sinä… O… Oletko sinä…?” kysyin todella hämmentyneenä ja posket punaisena. Hän virnisti ja hänen silmänsä loistivat. Minä vetäisin henkeä.
”Onko tää vitsi?” kysyin epävarmana mutta onneksi änkyttämättä. Tuukka hämmästyi.
”Ei todellakaan”, hän sanoi. Hän vilkaisi unikkoa joka oli pöydällä.
”Miksi sä et koskaan sanonut mitään?” kysyin hiljaa. Tuukka hymyili vaivaantuneesti.
”Sulla oli Sampo”, hän sanoi. Minä nolostuin.
”No mut sen jälkeen?” kysyin. ”Mä kuitenki koko ajan kysyin, et kuka oot.”
Tuukka hymähti. Hän silitti huomaamattaan uudelleen maantien värisiä hiuksiani. Äkkiä hän punastui ja veti kätensä pois.
”En mä tiiä”, Tuukka vastasi lopulta. ”Musta oli kiva lähetellä sulle niitä lappuja. Kiva kattoo, kuinka sä yritit selvittää kuka niitä lähettää.”
”Epäreilua! Se oli tosi turhauttavaa”, sanoin nauraen. Tuukkakin nauroi. Tunsin sydämeni hakkaavan.
”Tota… tiiätkö milloin pääset pois?” Tuukka kysyi. Hengitykseni pysähtyi hetkeksi.
”En… mutta varmaan pian”, mutisin naama punaisena. ”Miten niin?”
Tuukka hymyili. ”Ajattelin, että olis kiva viedä sut vaikka kahville… tai leffaan…” hän vastasi.
Minä punastuin entistä enemmän. Mietin mitä minun pitäisi vastata.
”Mä en tiiä… ku mul koko oikee puoli ihan hajalla, niinku sä varmaan näät”, sanoin lopulta.
Tuukka näytti hiukan harmistuneelta. Minä mietin kuumeisesti jotain sanottavaa.
”Mutta… sitten kun mä pääsen kotiin… niin voisit tulla meille, niin voitaisiin kattoo vaik joku leffa…?” ehdotin varovaisesti. En todellakaan tuntenut oloani 17-vuotiaaksi. Miksi oli niin vaikeaa sopia Tuukan kanssa treffejä?
”Se olis tosi kivaa”, Tuukka sanoi ja minä huokaisin helpotuksesta.
En olisi halunnut hänen lähtevän. Keskustelimme kaikesta. Kaikesta muusta paitsi onnettomuudesta. Leffoista, sarjoista, kirjoista, koulusta, Siristä… Lopulta Kirsi tuli kuitenkin sanomaan, että Tuukan piti lähteä. Nopeasti Kirsin valvovan silmän alla hän nappasi reppunsa ja takkinsa. Hän hipaisi hiuksiani ja ovella kääntyi vielä katsomaan minua. Sitten hän oli poissa.



jatkuu...

Uskotko kohtaloon osa 1

Uskotko kohtaloon
Osa 1


Kännykkäni piippasi. Viesti tuntemattomasta numerosta. Tai ei siinä näkynyt numeroa ollenkaan. Sydämeni melkein pysähtyi. Avasin viestin. Siri nappasi puhelimeni.
”Ikävä, sydän sydän sydän…” Siri luki. ”Voi elämä. Nyt saa salainenihailija odottaa”, hän jatkoi. Yritin napata puhelintani takaisin.
”Anna se!”
Siri näppäili jotain.
”Et vastaa sille! Anna se mulle!” Sirin ei ollut vaikea pitää puhelintani minun tavoittamattomissa, sillä hän oli pidempi ja isompi kuin minä.
”Miksi tää ei kerro kuka on? No ihan sama. Viivi. Me. Mennään. Bileisiin”, Siri sanoi, hyppäsi sänkyni päälle ja pomppi sen päällä.
Olin saanut ties kuinka kauan kännykkääni tuntemattomasta numerosta tekstiviestejä. Ja joskus löysin myös laukustani, takin taskusta tai koulukirjojen välistä viestin. Siltikään minulla ei ollut aavistustakaan kuka niitä lähetteli. Mutta oli kuka oli, hän tunsi tietävän kaiken minusta. Sain joskus viestejä tanssitunnin jälkeen, että oliko kiva tanssitunti? Tai kokeen jälkeen, menikö koe hyvin?
Halusin, olin kokoajan halunnut saada selville, kuka viestejä lähetteli, mutta se tuntui olevan mahdotonta.
Aina kun kysyin häneltä kuka hän on, hän vastasi, kohtalo päättää saatko tietää.
”Mitä sanoit?” kysyin, kun kuulin Sirin kutsuvan minua.
Siri huokaisi. ”Että, me mennään bileisiin.”

Siri nojasi minuun raskaasti. Hän oli melkein sammumispisteessä.
”Eiköhän lähetä”, sanoin. Siri mutisi jotain vastaan ja läikytti kädessään olevasta lasista juomaa lattialle.
Huokaisin kyllästyneenä. Minua ärsytti, kun olin lupautunut lähtemään tällaisiin bileisiin. Tosin, Siri, joka oli paras ystäväni, oli houkutellut minut mukaan. Unohdin Sirin epäselvän puheen tai sönkötyksen hetkeksi, ja mietin mitä hän oli matkalla tänne sanonut minulle:
”Me ollaan oltu samal luokalla ties kuinka kauan, ja sä et ikinä oo tullut yksiinkään bileisiin. Onneksi sain sut mukaan, mä lupaan sä tykkäät niistä bileist niin, ettet haluu enää lähtee. Et sä voi vaa surra jotain hemmetin Sampoa, joka oli niin tyhmä et jätti sut”, Siri oli sanonut. ”Löydät sieltä jonkun paremman jätkän”, Siri jatkoi. En halunnut. Ei Sampo minulle enää merkinnyt mitään, mutta en halunnut etsiä uutta poikaystävää juopuneiden lukiolaisten joukosta.
Havahduin, kun Siri lähti hoipertelemaan ulko-ovea kohti. Sisällä oli tunkkaista. Melkein kaikki olivat jo humalassa. Taisin itse olla viimeinen selvin päin oleva. Tupakansavu ja meteli ahdistivat minua. Lähdin nopeasti Sirin perään. Ties mitä hänelle sattuisi tuollaisessa kunnossa. Ja muutenkin olin onnellinen, kun osaltani bileet viimein päättyisivät.

Siri hoiperteli jo keskellä hiljaista katua. Ryntäsin hänen peräänsä. Hän istahti keskelle pimeää katua. Voi hitto, ajattelin. Ei näin myöhään ketään täällä liikkunut, mutta ei kai Siri nyt tuohon sammuisi.
”Shoi… soita… vii… VIIVI!” Siri huusi. Hän huojui. Kyykistyin hänen viereensä. En oikein tiennyt mitä tehdä. Yritin pitää hänet istuallaan.
”Mitä?” kysyin. Siri tuijotti minua ja hänen päänsä nuokkui koko ajan. Hänen silmänsäkin olivat puoliksi kiinni.
”Shoita…” hän yritti sanoa ja näytti kuumeisesti miettivän miten puhutaan.
”Soitan?” kysyin ja Siri nyökkäsi, tai sitten ei. En osannut lukea hänen eleitään. Hän mongersi taas jotain soittamisesta ja taksista. Tajusin.
Etsin kännykää toisella kädelläni farkkujen taskusta, toisella yritin pitää Siriä pystyssä. Voi hemmetti, mutisin tajuttuani, että puhelimeni oli jäänyt sisään.
”Siri, mun puhelin on tuolla sisällä. Käydään hakemassa se”, sanoin. Siri pudisti päätään.
”Soita… se hemmetin thaksi…”
Nousin ylös yrittäen samalla nostaa myös Siriä.
”Älä”, Siri älähti ja horjahti uhkaavasti. Sain nostettua hänet ylös. ”Mä otan… taksin!” Siri jatkoi ja lähti horjumaan katulamppua kohti huitoen kädellään.
”Odotas nyt. Istu siihen, ni mä tuun ihan kohta. Käyn äkkiä hakemassa sen mun puhelimen”, sanoin Sirille, joka epäröiden istui jalkakäytävän reunalle. Lähdin takaisin kohti meteliä ja juopuneita nuoria. Ärsyttävää.
Päästyäni sisään tajusin, ettei minulla ollut hajuakaan, missä puhelimeni oli. Ryntäilin silti ympäriinsä ajatellen, että se oli löydettävä nopeasti, ennen kuin Siri sammuisi ulos. En muutenkaan pitänyt siitä, että olin jättänyt hänet sinne. Enkä pitänyt siitä, että huolehdin hänestä niin. Jos hän halusi juoda itsensä tuollaiseen kuntoon, pitäkööt itse huolen itsestään. Juoksin rappuset yläkertaan ja työnsin porukkaa pois tieltäni. Joku tarttui käteeni.
”Viivi! Haluutko kyydin kotiin?” kysyjä oli Sampo. En tiennyt, että hänkin oli täällä.
”En. Etsin vaa mun kännykkää”, mutisin ja jatkoin ripeästi matkaani. Kuulin Sampon nauravan. Vilkaisin taakseni, hänellä oli joku tyttö kainalossaan, kavereita ympärillä ja he kaikki olivat humalassa. Sohvapöydällä oli jonkun puhelin. Se ei ollut minun, mutta nappasin sen siitä silti. Ryntäsin samantien takaisin ulos. Pihalla Sampo ja hänen kaverinsa selvästikin yrittivät käynnistää Sampon ikivanhaa Toyotaa. Sampo oli toitotellut koulussa, että saisi auton. Minua se hämmästytti, koska hän täyttäisi 18 vasta ensi vuonna. Idiootti, ajattelin juostessani heidän ohitseen.
Näppäilin taksin numeroa ja juoksin kohti paikkaa johon olin Sirin jättänyt. Häntä ei näkynyt missään. Puhelimessa vastattiin mutten kuullut sitä kun tähyilin Siriä. Painoin puhelun pois. Kävelin hätääntyneenä tietä eteenpäin. Miksi jätin Sirin yksin?
Juoksin, näin Sirin hoipertelevan edelläni keskellä tietä. Hänen mölinänsä kuului monen kymmenen metrin päähän.
Juoksin hänet kiinni ja tartuin hänen käteensä. Siriltä putosi lasi maahan.
”Helvetti sä tollalalalaillah shäikyttelet”, Siri mongersi ja kaatui maahan. Minä säikähdin. Yritin nostaa Siriä, mutten jaksanut. Auton ääni kantautui korviini. Lamaannuin hetkeksi pelosta ja säikähdyksestä. Olin paljon pienempi kokoisempi kuin Siri. Lyhyempi ja heiveröisempi. Siri taas oli melko pitkä, ei hän mikään paksu ollut muttei laihakaan. Ja kiusasi minua siitä, ettei minulla ollut lihaksia ollenkaan. Sain vedettyä Siriä tien keskeltä hiukan reunaan päin. Muutaman sentin. Tiesin ettei tästä tulisi mitään. Otin kännykän esiin. Pimeällä siitä hehkuva valo näkyi melko selvästi. Auton ääni lähestyi vauhdilla. Valot tulivat näkyviin mutkan takaa. Sydämeni hyppäsi kurkkuun. Jos väistyisin, auto ajaisi Sirin päältä, mutta jos jäisin paikalleni, auto ajaisi myös minun päältäni. En voisi jättää Siriä siihen. Heilutin kännykkää, toivoen että valo näkyisi ja auto väistyisi. Auton valot osuivat minuun.
Auto heittelehti tiellä. Minä kiroilin hiljaa. Kukaan selväpäinen ei ajaisi autoa noin.


jatkuu...


keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Julkkis osa 13

Osa 13



Myrsky alkoi samantien kun astuin sisään. Äiti ryntäsi keittiöstä nopeammin kuin valo. Isäkin ilmestyi eteiseen.
”Missä helvetissä sä olit?” äiti huusi tarttuessaan hartioihini ja ravisteli minua.
”Emilillä…”
”Eikä mielessäsi käynyt ilmoittaa siitä! Et tullut kotiin viimeisellä junalla, ja sen jälkeen on vain soiteltu sinun perääsi!”
”Mä…”
”Olet kotiarestissa!”
”Mitä...?”
”Sinä et lähde enää yksin Helsinkiin. Ja haluan jutella sen Antin kanssa.”
Sen sanottuaan äiti päästi minusta irti.
”Ja tämä ei enää toistu.”
Hän huokaisi raskaasti ja painoi toisen kätensä otsallensa.
”Mistä asti sinä olet jättänyt ilmoittamatta olinpaikkasi?”
Itseasiassa se kuulosti enemmän syytökseltä kuin kysymykseltä.
”Mä unohdin! Mä olin tosi väsynyt!”
”Olitko humalassa?”
Toinen syytös.
”No en ollut! Olin tosi väsynyt sen päivän jälkeen!”
Äiti mulkaisi minua.
”Ja kauanko mä olen siinä kotiarestissa?” kysyin. Yritin pitää äänensävyni normaalina.
”Niin kauan kun minä sanon.”
Nappasin laukkuni lattialta ja marssin huoneeseeni.
 Et viitsinyt auttaa? Sanoa, että tulin teille yöksi?
Lähetin viestin vihaisena, vaikkei siihen ollut syytä. Ainakaan Miikaa kohtaan.
”Paljon mä siinä olisin mitään tehnyt, ku ne tuli käymään meillä.”
Hätkähdin Miikan ääntä. Käännähdin ympäri ja huomasin hänet oven suussa toinen käsi taskussa ja toisessa hän piti kännykkäänsä.
”Kävi teillä?”
”Ku et ollu ilmoittanut missä olet, niin äitis kävi meillä tarkistamassa, ettet oo siellä.”
Olin hiljaa.
”Eikä ne olleet ainoat jotka oli huolissaan.”
”Mä olin Emilillä. Ei mulla ollut mitään hätää”, sanoin hiukan haastavasti. Koppavasti.
”En pidä hänestä”
”Ei sinun tarvitsekaan pitää hänestä. En minäkään pidä Annista”, vastasin. Asetin käteni puuskaan.
”Miten Anni tähän liittyy?” Miika kysyi katsoen minua tiukasti.
”Sinä vietät hänen kanssaan aika paljon aikaa!” Äänestäni saattoi kuulla pienen katkeruuden.
”En yhtään sen enempää kuin sinäkään Emilin kanssa!”
”Emil on vain auttanut minua! Sitä paitsi me olemme vain ystäviä, toisin kuin sinä ja Anni!”
”Ai vain ystäviä? Minusta se ei ihan pelkältä ystävyydeltä näyttänyt! Näytitte tunteenne aika helvetin selvästi julkisesti!” Miika oli astunut askeleen lähemmäs. Jouduin katsomaan häntä ylöspäin. Hitsi, milloin hän oli kasvanut noin paljon?
”Julkisesti? Olenko minä muka näyttänyt tunteitani julkisesti?”
”Älä luule ettet olisi kuullut huhuja sen helvetin kilpailun jälkeisistä juhlista!”
”Uskotko tosiaan iltapäivälehtien lööppejä?”
”Kuvat kertovat ehkä enemmän!”
Kuvat? Mitkä helvetin kuvat? Samassa muistin salamavalot. En osannut sanoa mitään.
”Mitä se edes kuuluu sinulle, keiden kanssa minä liikun?” äyskäisin lopulta.
Myös Miika hiljeni hetkeksi. Hän astui taaksepäin.
”Ei se kuulukaan. Luulin että kertoisit sen, kun oltiin kuitenki kavereita.”
Oltiin? Eikö muka oltu enää?
”Mitä sä edes teet täällä?” kysyin tylysti.
Hän tyrkkäsi pienen lahjan syliini.
”Mä tulin vaa tuomaan tän. Hyvää joulua vaan.”
Sen sanottuaan hän lähti.


jatkuu...

Julkkis osa 12

Osa 12



Emil jutteli Antin ja muutaman muun levy-yhtiön tyypin kanssa. Minä seisoin juomapöydän vieressä ja tuijotin boolia. Se oli samanväristä kun pikkujouluissa.
Salamavalot välähtivät vähän väliä.
Huomasin Emilin lähtevän minua kohti. Vaikka en ollut kun kymmenen metrin päässä, Emilillä kesti kauan. Koko ajan joku toimittaja pysäytti hänet.
Hänen kätensä kiertyi vyötärölleni. Samantien salamavalo välähti taas.
”Mikä hätänä?”
Vilautin hänelle hymyn.
”Ei mikään.”
Huomasin muutaman toimittajan vilkuilevan meitä.
”Mennään tanssimaan”, Emil sanoi.

Minulla ei ollut aavistustakaan mitä kello oli, kun Emil lopulta talutti minut taksiin. Olin niin väsynyt, etten meinannut pysyä enää pystyssä. Tiesin näyttäväni humalaiselta joka todellakin olisi hävettänyt minua, ellen olisi ollut niin poikki. Huomasin väläyksen ja sitten kuulin Emilin äänen. En kuunnellut tarkasti sanoja, mutta hän taisi kieltää valokuvien ottamisen. Melko ponnettomasti tosin, sillä siitä huolimaatta havaitsin jatkuvasti salamavalon välähdyksiä.

Nuokuin koko matkan Emilin olkaa vasten. Vasta kun hän sai minut sisälle, tajusin etten ollut rautatieasemalla.
”Mitä sinä… entä juna…”
”Mikä juna?” Emil kysyi. Hän puoliksi kantoi minut portaita ylös. Minä pudistin päätäni. Eikö hän tajunnut, mitä tarkoitin? Enhän minä voisi jäädä tänne.
Hänen oli pakko päästää minusta irti etsiessään avaimen. Minun polveni pettivät samantien altani. Juuri ennen kuin kolahdin lattialle, Emil sai minut kiinni.
”Ei sinua mihinkään junaan olisi voinut päästää”, hän naurahti lempeästi.


Heräsin kahvin tuoksuun. Tai en tiedä, olisiko pitänyt sanoa hajuun. En voinut sietää kahvia. Emil ilmestyi oven suuhun kahta kahvikuppia pidellen.
”Huomenta”, hän sanoi ja istui viereeni. Minä katsoin häntä edelleen hämmentyneenä. Hän ojensi minulle kahvin.
Tartuin mukiin hiukan epäröiden. Mietin hetken pitäisikö minun sanoa, etten pidä kahvista.
Emil katsoi minua hiukan oudoksuen, kun istuin hiljaa kahvikuppi kädessä. En ollut tehnyt elettäkään maistaakseni sitä.
”Onko kaikki kunnossa?” Emil kysyi.
”Tuota… saanko käydä suihkussa?”
Mitä vain, kunhan pääsisin pois tämän hajun luota. Emil virnisti ja otti kupin takaisin.
”Tuo viereinen ovi. Siinä on puhtaita pyyhkeitä.”
Nousin nopeasti ja pakenin kylpyhuoneeseen. Vasta kylpyhuoneessa, jossa näin itseni peilistä, tajusin että olin alusvaatteisillani.
En muistanut, että olisin riisunut vaatteeni. Pudistin hämmentyneenä päätäni. Tunsin kahvin pistävän hajun nenässäni edelleen.


”Antti ehdotti, että me voitaisiin laulaa duetto mun levyllä”, Emil sanoi taksissa.
”Ai duetto?” kysyin. Se ei kuulostanut huonolta ajatukselta.
”Se voisi olla sinullekin hyvä asia.”
Taksi kaarsi aseman eteen.
”Toivottavasti nähdään pian”, Emil sanoi. Hän halasi minua tiukasti ja olin tuntevinani hänen huulensa hiuksissani.

Junassa tajusin avata puhelimeni. Siihen oli tullut kymmenen soittoyritystä ja yli 20 viestiä.
Suurin osa oli äidiltä, mutta oli mukana yksi Miikaltakin tullut soitto ja viesti.
Avasin hänen viestinsä ensimmäisenä
Missä helvetissä sä olet??
Argh. Olin unohtanut ilmoittaa, etten tule samana iltana takaisin kotiin. Jos Miika sanoi noin, seuraavat viestit olisivat monta kertaa pahempia. Kerta kaikkiaan loistavaa. Vanhempani eivät ohittaisi tätä olan kohautuksella.
Mietin lähettäisinkö viesti, kertoisinko olevani junassa. Lopulta päätin olla lähettämättä. En halunnut, että he soittaisivat minulle, sillä en todellakaan halunnut puhua asiasta täydessä junassa.
En pyytänyt ketään tulemaan vastaan.
Lumiset kadut olivat tyhjinä.
Meillä oli kaikki valot päällä. Huomasin äidin istumassa keittiönpöydän ääressä. Hengähdin syvään ennen kuin avasin oven.


jatkuu...