Fuksianpunainen pioni

Osa 11

Luke

Nainenhan ei edes vastustellut yhtään.

Näykkäsin kevyesti naisen olkapäätä. En halunnut riisua häntä vielä. En ollut varma, mutta minusta tuntui kuin hän olisi päästänyt huokauksen. Olin varsin tietoinen hänen käsistään jotka haroivat lyhyitä hiuksiani sekä hänen reisistään jotka lähes hankasivat omiani vasten.

Nostin katseeni Kathyn kasvoihin ja huomasin tämän ummistaneen silmänsä. Tätä naista oli selvästi yllättävän helppo miellyttää, kun sai hänet lopettamaan tiuskailun ja epäilyn.

Hän näytti niin kauniilta ja kiihottavalta.

Nappasin naisen sekunnissa käsivarsilleni tämän pelästyneen vinkaisun saattelemana ja kannoin Kathyn sängylle.

Nainen painautui vasten pehmeää peittoa tietämättä mitä tehdä. Huomasin hänen vilkaisevan ovea arvioivasti.

”Ehei, tyttöseni. Nyt et kyllä karkaa”, murahdin ja laskeuduin naisen päälle. Varoin laskemasta koko painoani Kathyn hennon kehon päälle.

Naisen silmissä oli hiukan epävarma katse, mutta hänen kätensä tuntui kietoutuvat automaattisesti niskaani. Toinen siveli jännittynyttä hauistani pidellessäni osan painosta käsieni varassa.

”Kultaseni kehosi taitaa puhua puolestasi”, virnistin ennen kuin painoin rajun suudelman Kathyn huulille.

Kathy

Luken kieli houkutteli omani hurjaan tanssiin. Voi, miksi edes vastustelisin. Luke ei ollut hullumpi… hän oli syötävän hyvän näköinen mutta ärsyttävä. Ja vaativa ja salaperäinen. En voinut kuitenkaan itselleni mitään. Kehoni toimi koko ajan ennen kuin ehdin itse edes ajatella.

En kuitenkaan ollut ainoa, jonka keho puhui puolestaan. Tunsin hälyttävää vauhtia kasvavan painauman reittäni vasten.

Hivutin kättäni Luken niskasta tämän alaselälle ja sujautin käteni tämän paidan alle. Sivelin täydellistä selkää. Helvetin ärsyttävää, että toinen oli noin täydellinen, kun minä en ollut. En ollut langanlaiha, sopusuhtainen kyllä, mutta kyllähän minultakin pienet jenkkakahvat löytyi.

Luke huokaisi suuhuni.

Käteni liukuessa hänen selällään ylemmäs, paitakin nousi vähitellen. Lopulta Luke kiskaisi sen kokonaan pois päältään ja heitti sen lattialle.

Olisihan pitänyt arvata, että hänellä olisi myös täydelliset vatsalihakset. Tuo mieshän oli melkein pelkkää lihasta.

Tuijottaessani hänen täydellistä vatsaansa, en edes tajunnut miehen käden siirtyneen reidelleni hivuttaen kättään uhkaavasti ylöspäin. Hänen kätensä hipaistessa pakaraani hätkähdin ja siirsin katseeni Luken kasvoihin. Hän hivutti kätensä topin helmalle nostaen sitä kiduttavan hitaasti ylöspäin.

Katseeni lukkiutui hänen silmiinsä. Hän tuijotti vaativasti takaisin, kuin kieltäen kääntämästä katsetta pois. Voi mitä olinkaan tekemässä?

Kathy

Kurtistin kulmiani. Laittakaa tuo herätyskello pois päältä. Voihkaisin, kun jatkuva pirinä kuulosti aina vain vaativammalta. Voihkaisten raotin luomiani ja haparoin kimeästi soivan puhelimeni yöpöydältä. Kirkas näyttö häikäisi silmiä. Olin erottavani Ninan nimen vilkkuvan siinä.

”Nina?” kysyin hiljaa vastatessani ja hieroin silmiäni. Hän ei voinut olla kuulematta unisuutta äänestäni.

Toisesta päästä kuului nyyhkytystä.

”Nina?” kysyin hiukan kovempaa. ”Nina, mikä sinulla on?” Olin jo noussut istumaan. Miksi Nina soitti minulle tähän aikaan itkien?

”Kathy… auta…” Nina nyyhkytti.

Minä aloin jo pelätä pahinta. Tunsin kuinka kaikki väsymys, jota äsken olin tuntenut, oli tipotiessään. ”Nina, nyt selität mitä on tapahtunut.” Yritin kuulostaa tiukalta, mutta oma pelkonikin hiipi jo ääneen.

”Joku on täällä, Kathy”, Nina kuiskasi. Samassa puhelimen toisesta päästä kuului kova räsäys ja Ninan kiljunta.

”Nina?! Nina!” Ponkaisin ylös sängystä.

Vastaukseksi sain vain hälytys äänen. Puhelu oli katkennut.

Seisoin hetken jäykkänä kuin suolapatsas kunnes minuun tuli liikettä. Ryntäsin huoneesta ulos.

”Luke!” karjaisin äänellä jota en tunnistanut omakseni. Ääni meinasi kuolla kuivaan kurkkuuni. Vetäisin lähimmän paidan lattialta päälleni.

”Luke helvetti sentään nyt tänne!” karjaisin uudestaan. Missä hän oli tähän aikaan? Kello ei ollut edes viittä aamulla. Mihin helvettiin hän oli kadonnut kun tarvitsin häntä? Yhtäkkiä Luke seisoikin edessäni. Hänellä oli roiskunut vettä paljaalle rinnalle.

”Mikä hätänä?” hän kysyi. Hänen silmänsä olivat tummat ja olemus jännittynyt.

”Nina…” aloitin mutta ääni hiipui olemattomiin. Hengähdin hiljaa ja suljin silmäni hetkeksi.

”On pulassa”, sanoin kuiskaten.

”Missä hän on?” Luke kysyi kireästi ja hänen kätensä puristivat äkkiä hartioitani.

”Minä…”

”Missä hän on?” hän toisti kireästi. Hänen tarkka katseensa seurasi kasvojeni ilmeitä, epätoivosta suruun.

”En tiedä”, kuiskasin lähes ääneti ja painoin kasvot käsiini. En saanut mielestäni Ninan kiljuntaa.

Luke näppäili puhelintaan.

”Tule tänne nyt heti”, hän lähes murisi puhelimeen.

Ethan ilmestyi eteiseen ennen kuin Luke oli ehtinyt kunnolla edes lopettaa puhelua. Hän nyki paitaa päälleen samalla. Hänen farkkujen nappi oli auki.

”Saa olla helvetin hyvä syy kun piti keskeyttää…” Ethan aloitti vihaisesti ja sulki housujensa napin vihaisin ottein.

”Keskellä yötä? Voi hyvä luoja Ethan. Kathyn ystävä on vaarassa”, Luke sanoi keskeyttäen Ethanin. Hyvä niin sillä minäkään en kauheasti halunnut kuulla loppuun että mitä Luke oli keskeyttänyt.

”Jaha. No mitäs tehdään?” Ethan kysyi.

”Lähdemme etsimään”, Luke tokaisi. Hän veti yhden vaatekaapin auki ja nappasi sieltä itselleen vyön josta roikkui muutama terävä puukeppiä joista yhdessä oli omituisesti hohteleva metalli pää.

”Mitä nuo ovat?” kysyin kuiskaten Luken kiristäessä vyötä.

Seurasin miesten ripeää valmistautumista. Kumpikaan heistä ei vastannut minulle.

”Missä Nina asuu?” Luke kysyi vetäessään molempiin käsiinsä raskaan näköiset suojat.

”Äh… Lasikaarentiellä, en muista numeroa, mutta se on ainoa talo koko tiellä jossa ei ole porttia.”

”Ja luultavasti paikka on jo nyt melko kamalassa kunnossa”, Ethan sanoi hiljaa. Luke mulkaisi häntä.

”Miten niin?” kysyin pelästyneenä.

”Ei-” Luke aloitti.

”Kuka hyökkää viattoman naisen kimppuun, jonka ystävä on vampyyrien tappolistan kärjessä”, Ethan sanoi ja repäisi toisen käsisuojansa auki kiristääkseen sen. Hätkähdin sanojen vaikutuksesta.

Luke mulkaisi Ethania.

”Vain vampyyrit ovat niin julmia”, Ethan jatkoi välittämättä Luken mulkoilusta. Hetken Luke näytti siltä kuin haluaisi todella mukiloida ystävänsä.

”Ja ne eivät tule sisään ystävällisesti”, Ethan jatkoi.

”Noniin, sinä pysyt täällä”, Luke sanoi kääntyessään katsomaan minua.

”En!” rääkäisin. En jäisi tänne yksin. Luoja, oliko hän hullu? Halusin auttaa.

Luke katsoi minua tiukasti. ”En ota sinua mukaan Kathy. En pysty huolehtimaan sinusta, jos minun pitää tappaa vampyyrejä.”

”Ei sinun tarvitse, kyllä minä pärjään”, yritin vakuuttaa.

Luke astui askeleen lähemmäs ja painoi kätensä molemmin puolin päätäni ahdistaen minut seinän ja itsensä väliin. Jouduin nostamaan pääni epämiellyttävään kulmaan nähdäkseni hänen kasvonsa.

”En halua menettää sinua. Haluan että pysyt kiltisti täällä. Haluan ettet avaa ovea etkä sytytä valoja”, Luke murisi. ”Menet takaisin nukkumaan. Onko selvä?” hän kysyi tai pikemminkin käski.

Nyökkäsin.

”Sano se”, hän vaati minua tuoden kasvojaan lähemmäs omiani.

”On”, kuiskasin.

”Hyvä”, hän mutisi ennen kuin painoi rajun suudelman huulilleni.

Ethan kietoi hartaasti samanlaista vyötä kuin Lukella, välttääkseen meitä katsomista.

”Noniin eiköhän mennä?” Ethan tiuskaisi katse seinissä kiertäen.

Luke virnisti vasten huuliani. Tartuin kädelläni Luken paitaan.

”Muistakin tulla takaisin”, sanoin mahdollisimman tiukalla äänellä. Luke naurahti matalasti.

”Lupaan tulla takaisin, on vielä niin paljon mitä haluan tehdä kanssasi”, Luke vastasi matalasti silmissään kiihtynyt katse. Hänen kätensä hipaisi takapuoltani ja minä hypähdin hiukan. ”Esimerkiksi uusinta viime illasta”, hän lisäsi korvaani kuiskaten.

Hätkähdin uudelleen ja punastuin korviani myöten.

”Olet niin suloinen”, Luke mutisi painaessaan huulensa hiuksiini.

”Ole varovainen”, kuiskasin. En halunnut päästää miehestä irti.

”Kathy, päästä hänestä irti. Usko pois et pääse tuosta kiusankappaleesta vielä eroon”, Ethan murahti. Luke naurahti ja vetäytyi hiukan kauemmas. Hän joutui irrottamaan sormeni paidastaan.

”Pysy täällä”, hän komensi tiukasti ennen kuin katosi Ethanin kanssa silmieni edestä. Minä jäin yksin odottamaan pimeään ja hiljaiseen taloon.

jatkuu...

Simply the best

Osa 18

”Elena, mitä helvettiä täällä tapahtui?” Noora huudahti ja syöksyi auttamaan minut ylös.

”Hän… hän…” mutisin itkuisena ja pyyhkäisin kädellä nenääni. Aada ja Mikko seisoivat toimettoman näköisinä terassilla.

Noora raahasi minua terassia kohti ja valahdin matalalle portaalle istumaan. Käteni puristuivat nyrkkiin rinnalleni.

”Mitä tapahtui?” Noora kysyi uudestaan.

Minä haukoin henkeäni ja yritin, todella yritin kertoa, mutta sain muodostettua vain kummallista ulinaa. Kyyneleet valuivat edelleen kasvoillani äänettömästi.

”Hän ei vastaa puhelimeen”, Henri sanoi.

”Yritä uudelleen”, Noora käski ja kääntyi taas katsomaan minua.

”Minä käyn pukemassa päälle”, Noora sanoi minulle ja katosi hetkeksi. Minä tuijotin sumein silmin kohtaa jossa Akselin auto oli vielä hetki sitten ollut.

Henri kyykistyi viereeni.

”Elena?” hän kysyi hiljaa. Minä en reagoinut mitenkään muuten kuin nyyhkäisemällä.

”Riitelittekö te?” hän kysyi.

Minä nyökkäsin katsomatta Henriin.

”Hän on sulkenut puhelimen”, Mikko sanoi kauempaa. Se sai minut purskahtamaan uudestaan itkuun. Huomasin Henrin hiukan säikähtävän sitä, sillä hän kavahti hiukan kauemmas.

Samassa Noora oli taas vieressäni.

”Elena, koeta kertoa mitä tapahtui”, hän pyysi.

Minä pudistin päätäni.

Hän irrotti käteni nyrkistä ja tajusin kynsien pureutuneen ihoon.

Aada laskeutui eteeni höyryävän teemukin kanssa. Hänen kasvoillaan oli lempeä ilme.

Tartuin täristen teemukiin.

”Kiitos”, kuiskasin itkuisesti. Aada nyökkäsi ja hymyili pienesti ennen kuin nousi ylös.

Kuulin Henrin äänen, mutta en saanut selvää sanoista.

”Minä juttelen Elenan kanssa”, Noora sanoi. Varmaan vastaten Henrille. Pian olimmekin kahdestaan kuistin rappusella istuen.

Hörppäsin tulikuumaa teetä. Kyyneleitä ei enää valunut poskillani, mutta silmien vettyvän koko ajan yhä enemmän ja enemmän.

”Noniin”, Noora huokaisi. ”Mitä tapahtui?”

Minä huokaisin syvään ja nostin katseeni hetkeksi ylöspäin estääkseni kyynelten valumista.

”Hän soitti minulle yöllä.”

”Kuka? Teemu vai?” Noora kysyi.

Minä nyökkäsin. ”Ja… ja Akseli kuuli jotain.”

Noora oli hetken hiljaa. ”Mitä hän kuuli?”

”En tiedä”, kuiskasin.

”Et kai sinä sanonut Teemulle mitään, mikä pilaisi sinun ja Askelin suhteen?” Noora kysyi hiukan vihaisena.

”No en! Akseli ei antanut minun selittää”, kuiskasin.

”Selittää mitä?” Noora kysyi ihmeissään.

”No sitä miksi puhuin Teemun kanssa!” Aloin hermostua kun jouduin selittää. ”Hän luulee, että haluan takaisin yhteen Teemun kanssa”, jatkoin kuiskaten.

”Joka ei ole totta”, Noora sanoi varmasti.

”Ei niin. Mutta hän ei antanut minun selittää.” Pyyhin silmiäni kämmenselkääni.

”Ei Akseli semmoinen yleensä kyllä ole…” Noora sanoi mietteliäästi.

Olimme molemmat pitkän aikaa hiljaa. Noora varmasti miettien kaikkea mutta minun pääni löi tyhjää.

”Kerroin, että hän tuli tapaamaan minua”, sanoin yhtäkkiä.

Noora vilkaisi minua yllättyneenä.

”Hän käsitti senkin väärin”, ulisin ja hautasin kasvoni käsiini.

”Ei mitään hätää Elena”, Noora sanoi ja silitti kevyesti selkääni.

Henri ilmestyi kuistille.

”Lähden hänen peräänsä. Koetan löytää hänet jos hän olisi lähistöllä”, Henri sanoi ja lähti astelemaan autolleen.

”Ei hän löydä…” mutisin. ”Akseli ei halua enää nähdä minua.”

”Älä viitsi Elena. Tottakai haluaa. Ei Akseli noin helposti luovuta.”

Istuimme molemmat hiljaa. Minun nyyhkytykseni oli vaihtunut hikaksi. Nikottelin portailla teemuki yhä kädessäni.

Henri tuli tunnin päästä takaisin pudistellen päätään. Tietenkään hän ei ollut löytänyt Akselia. Hän oli varmasti palannut Helsinkiin.

Koko päivän aikana, kukaan ei saanut minkään näköistä tietoa Akselista. Hän ei ollut avannut puhelinta uudestaan missään vaiheessa.

”Äh, ei tästä tule mitään. Minä voisin lähteä kotiin. Henri voisitko viedä minut Tampereelle. Menen siitä vaikka bussilla.”

Noora ryntäsi väliin ennen kuin Henri ehti vastata mitään.

”Eiköhän me kaikki lähdetä takaisin Helsinkiin.”

Aada ja Mikko nyökyttelivät päitään. Pakkasimme tavarat kasaan ennätysvauhtia. Aada halasi minua ennen kuin hiukan surullisesti hymyillen sujahti Mikon autoon.

Akselin autosta jääneet jäljet sekoittuivat Henrin ja Mikon autojen ajaessa jälkien päältä.

Automatka oli hiljainen. Istuin yksin takapenkillä ja nojasin päätäni ikkunalasiin. Henrin vilkuili aina välillä minua takapeilistä ja hän ja Noora puhuivat keskenään hiljaisella äänellä. Erotin aina välillä minun tai Akselin nimen.

Huokaisin helpotuksesta, kun Henri kaarsi kotitaloni pihaan.

”Anteeksi että kaikki kääntyi näin… tyhmästi”, sanoin kerätessäni viereiseltä penkiltä tavarani mukaani enkä antanut heille aikaa vastata.

”Soitan sinulle myöhemmin, Elena”, Noora huusi perääni. Minä vain painelin ovelle mahdollisimman nopeasti.

Suunnitelmani oli selvä. Kotona odotti lämmin untuvapeitto ja tiesin että pakastimessa odotti suklaajäätelö paketti, niin sanottu hätä vara. Nyt se oli tarpeen.

Fuksianpunainen pioni

Osa 10

Tuhahdin ärsyyntyneenä ja nappasin astiani pöydältä ja kolautin ne tiskialtaaseen. Tunsin Ethanin katseen itsessäni kun käänsin hänelle selkäni ja käänsin hanan kuumalle ja annoin veden kohista altaaseen.

”Tiedät itsekin että olen oikeassa”, Ethan sanoi ääntään venyttäen.

”En todellakaan tiedä mitä tarkoitat”, äyskähdin.

Ethan hymähti. ”Näytätte tulevan kuitenkin tulevan hyvin toimeen.”

En keksinyt mitään vastaansanomista siihen vaan murahdin kiukkuisesti.

Ei mennyt kauaa kun eteisen suunnalta kuului epämääräistä kolinaa. Ethan röhnötti edelleen tuolilla virne kasvoillaan, antamatta metelille suurempaa huomiota, joten mekastaja oli luultavimmin Luke.

Yritin keskittää kaiken huomioni tiskaamiseen ja unohtaa Ethanin läsnäolon, joka tosin oli mahdotonta sillä hänen viimeisten sanojensa paino leijui edelleen raskaana tunnelmassa.

Yhtäkkiä tunsin kuinka käsi lävähti takamukselleni. Älähdin yllättyneenä ja vilkaisin taakseni. Kohtasin Ethanin virnuilevat kasvot. Pian Luke oli hänen vierellään kiristellen hampaitaan.

”Älä koske häneen”, hän mutisi katseen tummuessa.

”Hän on ihan helvetin suojelevaa tyyppiä kaikkea kohtaan mikä kuuluu hänelle”, Ethan virnuili ja nyökkäsi Lukeen päin.

”En minä kuulu hänelle”, vastasin hiukan ärtyneesti ja hipaisin takamustani. Ethan oli lyönyt aika lujaa.

”Hän ajattelee niin”, Ethan sanoi ja nojautui taaksepäin tietäväinen virne kasvoillaan. ”Hän antaa sinulle omia vaatteitaan.”

Luke murahti jotain ja tuijotti Ethania murhaavasti.

”Suu tukkoon”, hän murisi Ethanille, joka vain virnisti välittämättä ärsyttävän omahyväinen ilme kasvoillaan. Ethania ei näyttänyt häiritsevän pätkääkään että sekä minä että Luke mulkoilimme häntä murhaavasti.

Luke tyrkkäsi syliini laukun niin nopeasti, etten meinannut ehtiä saada siitä kunnon otetta. Tunnistin sen omakseni.

”Mitä?” kysyin yllättyneenä avatessani laukun. Se oli täynnä omia vaatteitani.

”Ethan kuittaili liikaa”, Luke totesi lyhyesti ja marssi pois. Minä virnistin itsekseni.

”Kukas se nyt virnuilee”, Ethan totesi.

”Ethan, keksi itsellesi muuta tekemistä”, tokaisin käskevästi ja harpoin ulos keittiöstä.

En voinut olla huokaisematta kun sain vihdoin pukea oman yöpaitani päälle. Se tuntui normalisoivat tilannetta jossa olin, edes hiukan. Harjasin hampaitani tuijottaen itseäni peilistä. Miten oma pieni vessani tuntuisi säälittävältä tähän valtavaan kylpyhuoneeseen verrattuna, kun pääsisin kotiin.

Viivyttelin taas niin kuin aikaisimpinakin iltoina mahdollisimman kauan kylpyhuoneessa, toivoen että kun menisin sänkyyn, Luke olisi jo nukahtanut. Tietenkin se oli aivan turha toive. Mikään pelastava voima ei olisi niin suopea minua kohtaan.

Luke

Tuo nainen oli aivan helvetin hyvän näköinen. Hän ei varmaan edes tajunnut sitä, kävellessään punastellen yöpuku päällään kantaen kosteaa pyyhettä kädessään.

Mieleni olisi tehnyt hyökätä tuon naisen kimppuun. Kellistää hänet sänkyyn, suudella hänet hulluuden partaalle kunnes hän anelisi minulta helpotusta. Astuin muutaman askeleen lähemmäs naista. Hän ei tuntunut edes huomaavan sitä harjatessaan hiuksiaan.

Halusin tuon naisen. Ja myös saisin hänet. Nyt heti.

Kathy hätkähti kun tajusi minun olevan melkein hänen takanaan.

”Mitä sinä teet?” hän kysyi kuulostaen hiukan epävarmalta. Annoin katseeni valua hänen topin ja lyhyiden shortsien verhoamaa kehoaan alaspäin. Huomasin Kathyn punastuvan.

”Miksi tuijotat noin?” hän kysyi lähes änkyttäen.

”Näytät hyvältä”, vastasin totuudenmukaisesti. Kathy tuijotti minua järkyttyneenä. Minä nappasin harjan hänen kädestään. Kuin automaattisesti nainen perääntyi kauemmas. Voi pientä, suoraan ansaan. En voinut olla virnistämättä. Astuin eteenpäin ja Kathy taaksepäin. Seuraavan askeleen kohdalla hän tajusi olevansa ansassa. Lipaston reuna painautui hänen alaselkäänsä, kun astuin yhä lähemmäs. Nojauduin eteenpäin ja heitin harjan lipastolle.

Kathy

Tiesin sen olevan suuri virhe. Sen mitä oli tapahtumassa. Väistämättä. En kuitenkaan voinut itselleni mitään. Päässäni oli varmasti naksahtanut jokin pahemman kerran.

Kun Luken käsi kiertyi vyötäröni ympäri tiukasti, en enää edes yrittänyt pyristellä pakoon. Jähmetyin paikoilleni kuin kivipatsas. Luke käytti tilaisuuden heti hyväkseen ja vetäisi minut tiukasti kiinni itseensä.

Toisella kädellään hän nosti leukaani, kunnes katseemme kohtasivat. Hänen kasvonsa lähenivät omiani.

Hän laski huulensa omilleni ensin varovaisesti, mutta kun minä tyhmänä ja ajattelemattomana kiedoin sillä siunaaman sekunnilla käteni miehen kaulaan kuin hukkuva, ei suudelma enää ollutkaan niin viaton ja varovainen. Luken kädet kietoutuivat tiukasti vyötärölleni ja hänen kielensä tutki suutani niin taitavasti, että pelkäsin pyörtyväni.

Vetäydyin hiukan, jotta saisin hengitettyä. ”Luke en usko että…”

Lauseeni keskeytyi vaativaan suudelmaan. Minua pelotti myöntää, mutta Luke oli aivan käsittämättömän hyvä suutelija. Yhtäkkiä hän nosti minut lipaston päälle.

”Eikö sinulla ole töitä tänä yönä?” henkäisin, kun sain taas aikaa vetää henkeä.

”Hmm… ei”, Luke mutisi vastaukseksi. Hän pyöritteli muutamaa hiussuortuvaani sormissaan.

”Keksin paljon parempaa tekemistä”, hän jatkoi virnistäen ja suuteli minua jälleen.

Hänen toinen kätensä oli alkanut vaeltaa alaselältäni kohti reittäni.

”Luke… ihan tosi…” mutisin ja yritin vetäytyä pois. Sen seurauksena kuitenkin reiteni avautuivat sen verran, että Luke pääsi painautumaan minua vasten entistäkin tiiviimmin. Hänen kätensä jäi silittämään alaselkääni, hiukan liian laajalta alueelta.

”Kai sinulla on vielä päällä ne söpöt alusvaateet, jotka toin kotoasi?” Luke murisi korvani juuresta. Vilkaisin häneen pelästyneenä ja huomasin hänen silmien tummuneen.

”En taida tietää mitä tarkoitat”, vastasin, tietäen kaatavani vain lisää vettä myllyyn. Ja kyllä, juuri ne minulla oli päälläni.

”Kuules, taidat tietää täsmälleen mitä tarkoitan”, Luke murahti ja näykkäsi korvalehteäni. Kylmät väreet vyöryivät selkääni pitkin.

”Et vastannut minulle”, hän mutisi samalla kun hänen huulensa valuivat kaulaani alemmas ja aivan huomaamattani käänsin päätäni antaen hänen huulilleen enemmän tilaa.

”Tiedän”, kuiskasin. Sain vain vaivoin äänen kulkemaan kuivassa kurkussani.

”Voin minä toki itsekin ottaa siitä selvää”, Luke mutisi viekkaasti ja tunsin hänen hymyilevän kaulaani vasten.

Hänen huulensa matkasivat yhä alemmas, solisluulleni ja siitä olkapäälleni ja hänen kätensä tiputtivat topin ja rintaliivien olkaimet pois huulien tieltä.

jatkuu

Julkkis osa 24

”Jos totta puhutaan yllätyin hieman viestistäsi”, Miika sanoi.

Minä todellakin säpsähdin Miikan ääntä. Olimme pitkän aikaa kävelleet hiljaisuudessa ja totta puhuen olimme jo melkein koululla.

”Niin tuota… Ajattelin että… olisi kiva taas mennä samaa matkaa”, sanoin epäröivästi. Se ei ollut aivan se alkuperäinen syy viestiini. Miika kuitenkin nyökkäsi hyväksyvästi.

Purin huultani ja mietin miten saisin sanottua asiani.

Anni oli juuri avaamassa pääovia kun huomasi meidät. Saatoin kymmenen metrin päähänkin kuulla hänen tuhahduksensa kun hän mulkaisi meitä ja painui sitten vihaisesti sisälle.

”Miika?” päästin suustani ja pysähdyin koulun alueen rajalle.

Miika kääntyi katsomaan minua ihmeissään. Tunsin oloni epämukavaksi ja yritin muodostaa järkevää lausetta.

”Mikä… meni silloin pieleen?” sain lopulta kysyttyä.

Miika katsoi minua pitkän aikaa hiljaa hölmistyneenä. Hänen ilmeensä tummui kun hän sisäisti kysymykseni.

”Onko siitä pakko puhua nyt?” Miika kysyi hiukan vihaisesti.

”On. En ymmärrä mitä tein silloin väärin. Oliko se levytyssopimus vai mikä?” kysyin tai oikeastaan melkein anelin.

”Miksi haluat puhua siitä nyt etkä vaikka viikkoa aikaisemmin?” Miika murahti.

”En tiedä… olit lomalla niin paljon Annin kanssa…” mutisin.

Miika huokaisi ärsyyntyneesti ja nojasi päätään taakse.

”Et oikeasti ottaisi tätä nyt puheeksi”, Miika totesi lyhyesti.

”Miksen?” kysyin haastavasti. Olin pettynyt, nyt kun yritin selvittää välimme, Miika ei halunnutkaan sitä.

”En tiedä… en vain pysty nyt”, Miika sanoi ja kääntyi koulua kohti taas.

Minä pysyin paikoillani liikkumatta mihinkään.

”Tuletko?” Miika huusi katsomatta minua.

Pudistin päätäni vaikka tiesin, ettei Miika huomaisi sitä. Inhottava olo myllersi vatsassani. Sanomatta sanaakaan käännähdin kannoillani ja lähdin juoksemaan samaan suuntaan mistä olimme juuri kävelleet.

Kuulin Miikan huutavan jotain perääni mutta jatkoin matkaani kompastellen ja silmät vettä valuen.

Olin ennätysajassa kotiovella huohottaen. Nojasin hetken oveen kaivaen avainta laukusta.

”Eih”, voihkaisin tajutessani, ettei avaimeni olleet laukussani. Olin aivan varma, että olin ne lähtiessä laittanut laukkuun...

Painoin ovikelloa ja toivoin että joku olisi yhä kotona.

”Aura, unohditko jotain?”

”En, minulle tuli huono olo matkalla.”

Äiti huolestui samantien kuin taikaiskusta hänen kätensä lennähti otsalleni. ”Sinulla taitaa olla kuumetta.”

Minä mutisin hiukan vaivaantuneena vastaukseksi jotain potkaistessani kengät jalastani. Linnoittauduin sohvan nurkkaan huovan kanssa.

”Olin juuri lähdössä töihin. Anton tulee kotiin kolmen maissa”, äiti selitti ja ojensi kuumemittarin minulle. Laitoin sen kainalooni vaikka tiesin, ettei minulla ollut kuumetta.

”Soita jos tulee ongelmia”, äiti huikkasi minulle etsiessään vaatekomerosta takkiaan. Hän vilkaisi minua pujottaessaan työkenkänsä jalkoihinsa. ”Koeta parantua!”

Oven pamahdettua kiinni otin kuumemittarin pois ja heitin sen sohvan toiseen päätyyn.

Makasin silmät kiinni sohvalla. Pääni sisällä surisi hassusti. Vääntäydyin sohvalta ja kaivoin puhelimeni laukusta. Ennen kuin ehdin muuttaa mieltäni tai keksiä tekosyytä olla soittamatta hänelle.

”Et ole vastannut minulle”, Emil sanoi loukkaantuneena. Minä pyöräytin silmiäni ja lysähdin takaisin sohvalle. Noinko hän nykyään vastasi puheluihin? Toisaalta, minä en ollut vastannut ollenkaan joten kaipa ansaitsin sen.

”En niin”, vastasin ja olin jatkamassa lausetta kun Emil keskeytti minut.

”Minusta poikaystävälle pitäisi vastata”, Emil totesi.

”Mille poikaystävälle? Emil, me emme seurustele”, sanoin ääni kohoten loppua kohti.

”Lehdet ovat erimieltä”, Emil totesi.

”Minä en välitä mitä lehdet sanovat!” lähes kiljahdin. ”En tiedä mitä sinä olet Annin kanssa yrittänyt saada aikaiseksi, mutta se loppuu nyt. Me ei seurustella, ei olla ikinä seurusteltu eikä myöskään ikinä tulla seurustelemaan.”

”Ajattele myyntiä Aura”, Emil huudahti.

”Minä en halua seurustella vain sen takia että myynti paranisi!” huudahdin. ”Jos se sopimus sisälsi seurustelun kanssasi, minun täytyy purkaa se.”

Emil tuhahti. ”Et sinä sitä tee. Sinähän jaksoit niin paljon paasata unelmastasi.”

Sanat juuttuivat kurkkuuni. ”Mitä?” henkäisin.

”Itsehän sinä halusit menestyvän laulajan uran”, Emil naurahti lähes ivallisesti.

”No kaipa minun pitää harkita sitä uudelleen.  Emil, jätä minut rauhaan.” Sen sanottuani suljin puhelimen ja huokaisten päästin pääni retkahtamaan sohvan selkänojalle.

jatkuu...

Simply the best

Osa 17

Lauantai 25.6

”Olet ollut melko hiljainen”, Akseli sanoi kietoessaan kätensä kevyesti vyötäröni ympärille.

”Tiedän”, vastasin hiljaa ja jatkoin astioiden tiskaamista.

”Haluatko kertoa miksi?” Akseli kysyi. Hän onnistui pitämään äänensävynsä neutraalina, antaen minun kertoa jos niin halusin.

”Näin sinun ja Nooran juttelevan aiemmin. Onko teillä jotain riitaa?”

”Ei”, vastasin hiljaa. Avasin suuni jatkaakseni mutta muutin mieleni. Ehkei kannattanut kertoa Akselille.

”Kerro nyt. Olen taas huolissani”, Akseli sanoi ja silitti selkääni. Hän kuulosti huolestuneelta.

”Ei minulla ole mikään”, kuiskasin lopulta. Ääni ei kulkenut kunnolla vaan rahisi kurkussa. Akselin tarkkaavainen kaste tutki kasvojani.

”Olenko minä tehnyt jotain väärin?” Akseli kysyi pelästyneenä.

”Luoja, et. Et ole”, parahdin heti.

Akselin kulmat kurtistuivat. ”Kerrothan jos jokin vaivaa sinua?” hän vaati.

En saanut enää sanaakaan ulos, vaan tyydyin nyökkäämään.

Sunnuntai 26.6

Heräsin yöpöydällä lepäävän kännykkäni tärinään. Tärinä ravisutteli yöpöytää. Sieppasin kännykän käteeni ja vastasin puheluun enempiä miettimättä vain saadakseni sen hiljenemään.

”Elena kiltti, anna anteeksi”, kuulin Teemun äänen. ”Tule kotiin.”

Hän oli selvästi humalassa. Ääni sammalsi hiukan.

”Onko sinulla hajuakaan, mitä kello on?” sihahdin hiljaa ja nousin ylös sängystä, jotten herättäisi Akselia.

Hiippailin hiljaa terassille. Ulkona oli viileää, muttei kylmä. Pihanurmikko kimalteli aamukasteessa ja taivas oli vaalenemaan päin.

”Rakastan sinua”, Teemu sammalsi puhelimeen karhealla äänellä.

”Olet humalassa”, totesin ja olin jo sulkemassa puhelun.

”Avaa ovi ole kiltti”, Teemu sanoi ja sai aikeeni pysähtymään.

”Missä sinä olet?” kysyin hiukan varuillani. Nojasin kaiteeseen ja katselin hämärään metsään. Hieroin toisella kädelläni ohimoani. Missä helvetissä Teemu oli?

”No sinun ovellasi.”

”Teemu, häivy nyt heti. Minähän sanoin, etten ole kotona.”

Terassille syttyi valo. Vilkaisin taakseni. Akseli seisoi oven suussa omituinen ilme kasvoillaan.

”Kenen kanssa puhut?” kuulin Akselin käheän äänen kysyvän. Käänsin katseeni taas metsän rajaan.

”Häivy”, sanoin Teemulle. Tarkoitukseni oli kuulostaa varmalta ja käskevältä, mutta ääneni oli vain kuiskaus. Sen jälkeen suljin puhelun ja suljin silmät hetkeksi ennen kuin käännyin taas Akselin puoleen. Kävelin hänen ohitseen sisälle. Hän tarttui käteeni.

”Kenen kanssa puhuit?” Akseli kysyi uudelleen.

Huokaisin hiljaa hiukan ärsyyntyneenä.

”Anna olla, ei se ollut mitään. Haluan nukkumaan”, vastasin katsomatta Akseliin ja nykäisin kättäni. Hän irrotti otteensa.

Kävelin sisään ja kaivauduin suoraan peiton alle. Toivoin hartaasti, että Teemu häipyisi kotioveltani. Ei kai hän ollut päässyt rappuun?

En huomannut milloin Akseli tuli takaisin nukkumaan vai tuliko ollenkaan, mutta aamulla kun taas heräsin, häntä ei näkynyt missään.

Kello ei ollut vielä edes kahdeksaa kun nousin. Koko mökki oli edelleen hiljainen. Kaipa muut nukkuivat vielä. Akseli istui keittiön pöydän ääressä selkä minuun päin. Pysähdyin vähän matkan päähän hänestä.

Hän pyöritteli käsisään eilisillan pelistä pöydälle jäänyttä noppaa.

Heilutin kättäni reittäni vasten tietämättä pitikö minun sanoa jotain. Pitikö minun yrittää selittää?

Olin varma, että Akseli oli jo ymmärtänyt väärin.

”Juttelit hänen kanssaan”, Akseli sanoi. En ollut koskaan kuullut hänen ääntään yhtä kylmänä. hän vain totesi asian. Silti se sai minut tuntemaan siltä, kuin olisin tehnyt maailman suurimman synnin.

”Hän on palannut vai mitä?”

Akselin käsi puristui nyrkkiin nopan ympärille.

”Niin”, kuiskasin. Minun piti jatkaa. Minun piti selittää.

”Liittyikö se eiliseen?” Akseli kysyi. Hän ei edelleenkään ollut vilkaissutkaan minuun. Toisaalta, minäkään en ollut ottanut askeltakaan hänen suuntaansa vielä.

Auoin hetken suutani kuin kala kuivalla maalla.

”Se… se ei…” aloitin. En tajunnut kuinka saatoin änkyttää. Miten en saanut selitettyä? Tajusin täriseväni.

Akseli työnsi tuolin kauemmas ja nousi seisomaan. Hän kääntyi katsomaan minua ja nojasi pöytään. Hänen katseensa oli aivan erilainen. En ollut koskaan nähnyt häntä noin kylmän tai välinpitämättömän näköisenä.

Se sai minut hämilleni ja epävarmaksi.

”Hän…” hengitin syvään ja suljin silmäni hetkeksi. ”tuli tapaamaan minua yhtenä päivänä”, kuiskasin. Avasin silmäni.

Akseli ei vastannut mitään mutta huomasin kuinka hän kurtisti kulmiaan.

”Sinä tapasit hänet”, Akseli totesi. ”Et sitten kertonut.”

Huomasin hänen pyörittelevän auton avaimia käsissään.

”En minä…”

”Miten ajattelit edetä? Nyt kun poikaystäväsi on palannut matkoiltaan voit varmaan rynnätä takaisin hänen luokseen.”

Se sattui. Todella. Kuinka Akseli kuvitteli, että palaisin Teemun luokse, kun hän oli särkenyt minun sydämeni. Tai miksi hän kutsui Teemua poikaystäväkseni?

Sen sanottuaan Akseli työnsi itsensä kauemmas pöydästä ja harppoi ohitseni eteiseen. Hän nappasi reppunsa mukaansa oven edestä.

”Mihin sinä…?” Tunsin kyynelten valuvan poskillani. Asia ei ollut niin kuin Akseli luuli. Silti en saanut sanaakaan sanottua.

Akseli harppoi ulos välittämättä minusta. Hoipuin Akselin perään.

Nyt. Nyt tai ei koskaan. Selitä!

”Akseli kuuntele nyt…” yritin huutaa epätoivoisesti.

Vastaukseksi sain kuitenkin vain autonoven kolahduksen. Moottori käynnistyi murahtaen. Minä seisoin kuistin edessä ja itkin. Märkä ruohikko kasteli jalat.

”Akseli…”

Hän vilkaisi minua vielä mitäänsanomaton ilme kasvoillaan ennen kuin kaahasi moottori jyrähtäen pois pihasta jättäen peräänsä vain pölyävän hiekkapilven.

Melkein samantien Noora ryntäsi pihalle peitto päällään perässään Henri ja pian myös Aada ja Mikko ilmestyivät kuistille.

Minä lysähdin polvilleni maahan. Olin pilannut kaiken totaalisesti.