lauantai 24. marraskuuta 2012

Jokaisella pilvellä on kultareuna


Jokaisella pilvellä on kultareuna


Makasin maassa pitkän aikaa kykenemättä uskomaan sitä mitä oli juuri tapahtunut. Viileä tuuli hiveli paljaita jalkojani. Tunne oli aivan erilainen kuin hetki sitten.

Juoksin kotiin niin nopeasti kuin pystyin. Kun ovi kolahti kiinni takanani ja vastassa oli pelkkä turvallinen hiljaisuus. Lysähdin lattialle kasaan. Kengät painoivat inhottavasti sääriä. Revin kengät jaloistani ja konttasin kylpyhuoneeseen. Jalkani tärisivät ja mieleni oli yhtä sokkeloa josta en tuntunut löytävän pois.
Takki oli jo puoliksi valunut pois päältäni ja paidan kaulus oli repeytynyt. Paidasta oli irronnut muutama nappi. Välttäen peiliin katsomista revin loputkin vaatteet pois ja väänsin suihkun niin lämpimälle kuin kykenin.
Poskillani yhä valuvat kyyneleet sekoittuivat kuuman höyryävään veteen. Olo tuntui likaiselta ja hinkkasin ihoa karkealla pesulapulla.
Vähitellen pakokauhu ja tärinä valuivat veden mukana viemäriin. Pikkuhiljaa tuntui kuin tilanne normalisoituisi, vaikka tuskin koskaan niin tulisi käymään. Iho punoitti aivan kuin olisin juuriharjalla raapinut sitä. Istuin kylmällä lattialla veden hakatessa selkääni. Suihkukaapin lasit olivat jo sumentuneet. Pitkän ajan päästä nousin ylös. Jalat tärisivät edelleen. Kiersin ison pyyhkeen kehoni ympärille. Niiden äänet kaikuivat päässäni. Kaikki ne pahat sanat. Seisoin hetken peilin edessä. Ne olivat haukkuneet. Sanoneet että rintani olivat kuin lapsen. Eikä minusta kuulemma ollut kuin…
Pudistin päätäni hiukan.
Äiti oli sanonut tulevansa kotiin kymmenen aikaan. Isä oli työmatkalla Berlinissä. Yksinäinen olo yllätti äkkiä. Olin tottunut olemaan yksin. Isä oli työnsä takia melko usein poissa. Olin ylpeä siitä, ettei se kuitenkaan ollut rikkonut perhettä. Toisin kuin ystävälläni Maijalla. Ihan vähän aikaa sitten hänen vanhempansa olivat eronneet. Kuulemma joku pettämisdraama. Maija ei ollut suostunut kertomaan kunnolla muuta kun että välit hänen ja isänsä välillä olivat kaatuneet täysin.
Pujotin päälleni äidiltä syntymäpäivälahjaksi saamani silkkipyjaman ja katsoin itseäni kapeasta peilistä. Ne olivat oikeassa. Rintani olivat pienet. Eivät kuten lapsen mutta pienet silti. Ainakin pienemmät kuin Maijan. Olimme jo yläasteella olleet samalla luokalla ja jo silloin seiskalla koulun uinnissa olin huomannut sen. Niin kuin varmaan kaikki muutkin. Pojatkin olivat nauraneet minulle.
Maija tuntui ahtavansa itsensä aina vain pienempiin paitoihin kuin mikäkin huora. Minä taas piilotin itseni huppareihin ja isoihin kauluspaitoihin. Maija oli kuitenkin paras ystäväni. Se johon saatoin luottaa. Jotkut eivät ymmärtäneet miten saatoimme olla ystäviä kun olimme niin erilaisia, mutta me olimme sitä mieltä että juuri siihen se varmaan perustui. Pienellä paikkakunnalla kun asuimme, menimme samaan lukioon ja samaan ryhmään. Ja nyt lukion kakkosvuonna, Maija oli lähtenyt Amerikkaan vaihtoon. Kun Maija kertoi sen viime talvena, tuntui kuin olisin jäänyt kuin nalli kalliolle. Vähitellen olin kuitenkin tajunnut kuinka paljon Maija halusi lähteä ja vuodenhan hän vain olisi poissa.
Nyt hän oli jo kuulemma kotiutunut hyvin. Hänen unelmansa oli toteutunut kun hän oli päässyt New Yorkiin.
Vedin untuvapeiton sängystä välittämättä siitä kuinka tyynyt putosivat lattialle. Käperryin peiton kanssa sohvan nurkkaan. Olo oli edelleen likainen. Aina välillä tunne hiipi tietoisuuteen voimakkaana. Mieleni teki äkkiä mennä takaisin suihkuun.

Äiti ei epäillyt mitään. Ei huomannut eroa. Kysyi vain oliko ollut kiva päivä. Olin vastannut vain että normaali. En kyennyt kertomaan sitä äidille. En. Ehkä itsekin unohtaisin sen pian. Voisin teeskennellä kuin mitään ei olisi tapahtunut ja niin unohtaa koko asian. Ehkä sitä ei sitten tapahtunut.

Näin koko yön painajaista. Heräilin vähän väliä hikisenä ja hengästyneenä. Huoneen nurkassa kelmeästi hohtava yövalo ei tuntunut lainkaan turvalliselta vaan päinvastoin. Aivan kuin se olisi paljastanut missä olin. Nousin ylös ja vedin verhot ikkunan eteen. Piha oli pimeä mutta katulamppujen valossa saattoi huomata kuinka tien oli peittänyt vaalea huntu. Yöpakkaset.
Aamulla ei ollut nälkä. Ei  tehnyt mieli syödä mitään, mutta tungin laukkuun kuitenkin nahistuneen klementiinin. Ruokaahan sekin oli.
Kouluun lähtiessä istuin aivan bussin takaosaan, vaikka normaalisti en niin tehnyt. Takaosassa istuivat kaikki jotka halusivat esittää vähänkään muita parempia, viedä enemmän tilaa ja näyttää voittamattomilta. Niin se vain oli. Istuin kuitenkin siellä miettien ettei kukaan voisi istua taakseni.
Tuijottelin koko matkan ajan ikkunasta ulos.
Läheisen ala-asteen pihalla istuskeli pikkuisia eka- tai tokaluokkalaisia jo yli puolituntia aikaisemmin koulun alkua.
Tosin, olin koulussa aikaisemmin kuin kukaan muu. Olin aina ajoissa. Istuin odottamaan ranskan luokan eteen. Kello tikitti hiljaa eteenpäin. Laskin minuutteja. Siirtelin tennarin kärjellä lattialla olevaa pölymyttyä. Mieleeni muistui äkkiä kaikki viime vuoden muistutukset siitä, että koulussa olisi psykologi ja kuraattori joiden kanssa voisi mennä puhumaan aina kun tulee ongelmia. Enää kakkosella siitä ei oltu muistutettu. Niin kuin meille ei voisi tulla ongelmia. Tai sitten vain oletettiin että kaikki osaisivat jo pyytää apua kun sitä tarvitsee. En tiedä mistä moinen ajatus tuli päähäni, sillä eihän minulla ollut ongelmia. Eikä mitään puhuttavaa. Selviäisin kaikesta kyllä itsekin.
Vähitellen tuttuja ranskanryhmäläisiä valui luokan eteen. Suurin osa näytti sängystä pakotetuilta ja väsyneiltä näin maanantaiaamusta.
En kyllä itsekään ollut mitenkään innostunut ranskantunnista. Itseasiassa odotin kauhulla uusia kielioppisääntöjä.
Suurin osa ryhmäläisistä voihkaisi kun kellot soivat tunnille. Tunnelma kuitenkin muuttui heti kun oppilaat tajusivat että valkokangas oli alhaalla ja siinä elokuvan alkukohtaus. En voinut olla hymyilemättä kun tunnistin alkukohtauksen. Amélie. Tästä olisi sittenkin tulossa hyvä tunti. Istuin paikalleni etummaiseen riviin. Kuulin tuolin siirtyvän takakani. Yhtäkkiä istuin jäykkänä tuolissani. Tiesin kuka takanani istui. Konsta.
Ei minulla Konstaa vastaan mitään ollut. Hän oli itseasiassa todella mukava. Mieleni olisi tehnyt valua pulpetin alle mahdollisimman pieneksi ja huomaamattomaksi mutten uskaltanut liikahtaakaan. Minulla ei ollut ikinä ennen ollut samanlaista oloa.
Tiesin kaikkien katseiden olevan valkokankaassa mutta olin aivan varma että kaikki tuijottivat minua. Näkivät kaiken.
Huokaisin helpotuksesta kun kello pirahti ja opettaja pysäytti elokuvan. Hän ei kunnolla ehtinyt edes sanoa että jatkaisimme elokuvaa ensi tunnilla kun puolet ryhmäläisistä oli jo rynnännyt ulos. Ja vaikkei mitään tavaroita ollut kerättävänä jäin viimeiseksi.
Konsta nojaili seinään luokan ulkopuolella. Olin ohittamassa häntä ilman sen kummempia huomioita. Hän kuitenkin kröhäisi ja tarttui käsivarteeni. Adrenaliini syöksähti samantien suonissani. Riuhtaisin käteni irti ja katsahdin vauhkona Konstaa.
”Sori, ei ollut tarkoitus säikäyttää”, Konsta sanoi ja nosti reppunsa paremmin toiselle olalleen.
”En mä säikähtänyt”, kiistin. Konstaa katsoi minua hetken epäuskoisena mutta antoi kuitenkin asian olla.
 ”No joo mut… tota sitä vaan että onko sulla jo vanhojen tansseihin paria?”
Minun suuni loksahti auki. ”Öääh… en tiedä.” Vilkaisin pitkää käytävää. Kahden ensimmäisen tunnin välissä oli vain siirtymävälitunti ja käytävä oli jo tyhjä.
”Et tiedä?” Konsta kysyi kohottaen toista kulmaansa.
”Tai siis en tiedä tanssinko”, vastasin ja vilkaisin ympärilleni. Tunti oli jo alkanut. Käytävä oli tyhjä ja minä seisoin edelleen ranskan luokan edessä ja minun oli vielä tarkoitus käydä kaapillakin matkalla matematiikan tunnille.
”Tottakai tanssit”, Konsta naurahti. ”Harkitse edes”, hän lisäsi ennen kuin heilautti kättään ja lähti äidinkielen luokkaa kohti. Minä katsoin hölmistyneenä hetken Konstan perään ennen kuin tajusin juosta kaapilleni.


A/N: No niin. Tässä alkoi nyt se luvattu uusi novelli. Toivottavasti tykkäätte ja haluatte jatkoa, jota lisään kun sitä saan tuotettua. Kivaa lauantai-iltaa ja muistakaa kommentoida! 

torstai 22. marraskuuta 2012

Julkkis osa 26



Oven painuttua kiinni Miikan perässä seisoin vielä pitkän aikaa eteisessä. Olimmeko me tehneet jonkinlaisen sovinnon? Vähitellen sydämeni rauhoittui ja sain kunnolla hengitettyä. Koko äskeinen tilanne tuntui äkkiä kovin kaukaiselta ja uskomattomalta.
Istuin sohvalla katsomassa jotain iltapäivän ostokanavaa kun ovi kävi. Kuulin Antonin äänen eteisessä. Oliko hän tuonut jonkun kaverinsa meille? Antonin ystäviä näkyi meillä harvoin. Ehkä siksi että kun Anton oli kavereidensa kanssa, he viettivät aikaa ostarilla. Tiesin kyllä keiden kanssa Anton pyöri, mutta täällä hän ei kavereidensa kanssa paljoa aikaa viettänyt.
”Jätä kengät vaan siihen… ja laita takki vaa jonnekin missä on tilaa.”
Anton huomasi minut laittaessaan takkiaan naulakkoon.
”Mitä sinä täällä teet?” hän lähes rääkäisi. Minun kulmani kohosivat hämmästyksestä.
”Olen kotona”, vastasin.
Anton katsoi minua hetken syyttävästi ja sitten eteiseen. En edes ehtinyt kysyä kenet Anton oli tuonut meille kun melko ujon näköinen vaalea hiuksinen tyttö astui hieman epävarmana olohuoneeseen. Hänellä oli mahdottoman suuret silmät. Hän näytti peuralta. Hyvällä tavalla.
”Ahaa…” sanoin nerokkaasti. Arvasin kenet Anton oli meille tuonut. Anton punastui hiukan. Tyttö katsoi minua hiukan ihmeissään.
”Tota, tässä on Kaisla. Me tultiin meille tekemään yhtä projektia”, Anton sanoi ja väänteli käsiään. ”En tiennyt että olet kotona.”
”Joo. En mennytkään kouluun”, vastasin ja tuijotin tyttöä. Hän näpräsi hermostuneena hiuksiaan. Vai että Kaisla. Virnistin hieman. ”No menkääpäs tekemään sitä projektia.”
Anton osoitti Kaislalle tietä ja kääntyi vielä mulkaisemaan minua ennen kuin he katosivat Antonin huoneeseen.
Minulle tuli joku käsittämätön hihityskohtaus kun jäin yksin olohuoneeseen. Mieleni olisi tehnyt mennä salakuuntelemaan Antonin oven taakse, mutta vakuutin itselleni että olin siihen liian vanha.

Tiesin että minun oli turha odottaa Miikaa vielä tuntiin, sillä tiesin koulun loppuvan hänellä vasta neljältä. Antonin huoneesta ei kuulunut ääntäkään koko aikana. Mutta minä virnistelin sohvalla vielä silloinkin kun äiti tuli kotiin.
”Kenen kengät tuossa ovat?” äiti kysyi heti ensimmäisenä. ”Nuo valkoiset nauhakengät.”
Hän laski tavaroitaan eteiseen.
”Kaislan”, vastasin enkä voinut olla hihittämättä.
Äiti katsoi minua hiukan oudoksuen. ”Kenen Kaislan?”
”Antonin koulukaverin.” Tiesin äidin kuulevan pienen vihjaavan äänensävyn.
Äidin silmät pyöristyivät hämmästyksestä. ”Antonin?”
Minä nyökkäsin. ”Tekevät jotain projektia.”
Äiti vilkaisi Antonin huoneen oven suuntaa. Hän näytti uteliaalta ja melkein kuin hyppeli Antonin ovelle.
Minä venytin kaulaani ja näin kuinka äiti koputti Antonin huoneen oveen ennen kuin kurkisti huoneeseen ja sanoi jotain. Kuulin Antonin melko kärkkään vastauksen keskeyttämisestä.
Äiti palasi olohuoneeseen salamyhkäinen hymy huulillaan.
”Nätti tyttö”, hän sanoi ja nosti eteiseen laskemansa kauppakassin ruokapöydälle.
”Tiedätkö ovatko he vain kavereita?” äiti kysyi vihjaillen.
”Äiti”, minä toruin hiukan huvittuneena. Äiti vain virnisti. ”Kysy Antonilta”, vastasin kysymykseen.
Äiti naurahti ja alkoi purkaa kauppakasseja.
”Sinä näytät jo paremmalta”, äiti sanoi. ”Menikö päivä hyvin?”
”Nääh, siinä hän se. Hoidin pari tekemättä jäänyttä hommaa. Olokin parani jo ihan hyvin.”
Äiti nyökkäili purkaessaan ostoksia jääkaappiin. ”Onko tuo Miika?” hän kysyi äkkiä. Hän oli pysähtynyt keittiön ikkunan kohdalle.
Äiti heilautti kättään juuri pihalle astelleelle Miikalle.
Minä lähes juoksin avaamaan oven.
Miikankin katse kohdistui myös heti ensimmäiseksi oven vieressä oleviin kenkiin.
”Kenen nuo ovat?” Miika kysyi yllättyneenä. Minä naurahdin hieman. Hassua että Miikakin kysyi sitä.
”Antonin kaverin Kaislan.”
Miika riisui kenkänsä Kaislan kenkien viereen ja jätti takkinsa vapaana roikkuvaan henkariin.
”Ne läksyt”, Miika sanoi ja nosti reppunsa uudelleen toiselle olalleen.
Minä nyökkäsin. Huomasin äidin uteliaan katseen meissä ennen kuin laitoin huoneeni oven perässämme kiinni. Huomasin Miikan katseen kiertävän huoneessani. Tein pöydälle nopean pikasiivouksen eli kasasin hujan hajan olevat paperit yhdeksi röykkiöksi ja potkaisin muutaman lattialla olevan pyykkiin menevän vaatteen sängyn alle.
”Noniin”, Miika sanoi ja kaivoi pitkän matematiikan kurssin kirjan ja muutaman muun kirjan esiin.
”Äh odota etsin jostain paperia”, mutisin ja yritin etsiä pöydältä vihkoa, jonka olin tarkoittanut rästihommille.
”Miksi et ole vielä avannut tätä?” Miika kysyi kummissaan.
Käännyin katsomaan häntä kummissani. ”Mitä?”
Miika seisoi vieressäni ja oli poiminut lattialta muutaman paperin joukosta pudottamani pienen paketin.
Tajusin, että hän pyöritteli käsissään antamaansa joululahjaa.
”Äh…” ähkäisin nolostuen. Totta puhuen olin unohtanut koko lahjan jo.
Miika katsoi lahjaa ja sitten minua. Hänen ilmeensä oli odottava.
”En muista”, vastasin. Tottakai muistin. En vain ollut halunnut. En ollut halunnut avata sitä lahjaa. Muistin vieläkin kuinka Miika oli vain töykeästi tyrkännyt sen minulle.
”Tai en halua muistaa. En usko että se oli kovinkaan mukava syy”, jatkoin varovaisesti.
Miika tutki hetken pakettia.
”Avaatko sen nyt?” hän kysyi ja ojensi paketin minulle.
Vilkaisin Miikaa ja sitten lahjaa.

jatkuu...

A/N: Kuka tietää mikä päivä tänään on? No minä, blogin syntymäpäivä! Ja näin vuoden iän kunniaksi ajattelin julkaista uuden osan novelliin jolla tämä blogi alkoi! Miten nostalgista. Näin. Olkaapa hyvät. Ja pieni salaisuus teille lukijoille, viikonlopun aikana on alkamassa uusi novelli!

lauantai 17. marraskuuta 2012

Fuksianpunainen pioni

Osa 15


”Melko hyviä kavereita vai?” Kathy kirahti heti kun ovi sulkeutui perässäni.
”Niin niiden kahden kanssa”, mutisin. Nojasin hetken oveen.
”Entä se kolmas? Kuka se on? En pidä siitä”, Kathy ilmoitti tiukasti.
”Steven vai? Jaa. Vanha tuttu”, sanoin kuin se olisi vain pikkujuttu. ”Mutta usko pois, jos hän auttaa meitä, me olemme vahvoilla.”
”Jos? En pidä tästä”, Kathy sanoi hiukan kovempaa. Hän nojasi lipastoon kulmat kurtussa.
Käännähdin katsomaan häntä. Kathy katsoi minua melko hurjasti.
”En luota niihin”, Kathy sanoi ja risti kädet rinnalleen. ”Keitä ikinä ovatkaan. Miksi te tarvitsette ne tänne?”
”Kathy, he ovat hiukan erilaisia, mutta me tarvitsemme apua. Mitä nopeammin saadaan vampyyrit raivattua pois, sitä nopeammin päästän niistä kolmesta eroon”, sanoin yrittäen puhua niin vakuuttavasti kuin vain kykenin.
”Mutta ne ovat…” Kathy aloitti ja mietti selvästikin tarpeeksi kamalaa sanaa kuvaamaan tälläkin hetkellä alakerrassa istuvaa kolmikkoa.
”Ne ovat erilaisia kuin te. Ne tuijottavat”, Kathy mutisi ja kylmät väreet saivat hänet tärisemään hetkeksi.
Minä huokaisin raskaasti. Tottakai he tuijottivat. ”He eivät ole tottuneet ihmisiin. Harvat demonit elävät, tai pystyvät elämään, kuten minä ja Ethan”, huokaisin lopulta.
Kathy tuijotti minua hetken mietteliäänä.
”Miten ne sitten eroavat teistä?” Hän tuijotti minua ristiriitaisen näköisenä. Hän ei ollut varma halusiko tietää. ”Tarkalleen ottaen”, hän lisäsi lopulta.
Minuun oli pakko kirota mielessäni. En minä voisi kertoa. ”En tiedä onko tämä paras aika puhua siitä.”
”Ai Ethan hyppäsi Stevenin syliin ihan vain jälleennäkemisen ilosta vai?”
”No ei nyt ihan niinkään.”
”Sitä minäkin”, totesi silmissään vaativa katse.
”Kathy, olen demoni. Ei minullakaan ole mikään ruusuinen historia”, lähes voihkaisin. Tiesin, ettei Kathy halunnut kuulla kaikkea. Ei edes suurinta osaa elämästäni.
”Ja Steven liittyy siihen?”
Minä huokaisin ärtyneesti. En oikeasti halunnut vatvoa vanhoja asioita ja toivoin todella ettei halunnut Stevenkään.
”Et olisi halunnut Steveniä tänne”, Kathy totesi lähes sovinnonhaluisesti.
”En olisi halunnut tänne heistä ketään”, vastasin päätäni pyöritellen toivoen että koko asia jätettäisiin tähän.
”Mutta et tiennyt että se on tulossa.”
”En.”
”Miksi?”
Voi herran jumala, mikä kuulustelu.
”Kun en tiennyt niin en tiennyt!” lähes huusin. Tunsin vihan olevan yhtäkkiä kiehumispisteessä. Yritin hokea itselleni, ettei se ollut Kathyn vaan Stevenin vika. Kathy hätkähti hiukan, muttei kuitenkaan näyttänyt pelästyneen kovinkaan paljoa.
”Minä haluan tietää.” Hänen äänensä kuulosti käskevältä mutta myös anelevalta.
Pudistin päätäni. ”Et halua.” En ollut edes varma mitä Kathy halusi tietää, mutta jos se mitenkään liittyi Steveniin oli vain parempi ettei hän tietäisi mitään.
”Teillä on ollut jotain ongelmia aikaisemmin Stevenin kanssa eikö niin?”
Kathy ei tuntunut antavan millään periksi.
”On, mutta Kathy, se on mennyttä. Turha sitä on enää miettiä, onko selvä? Anna vain asian olla ja luota minuun.”
”En”, Kathy vastasi kuin pahainen kakara jolla oli uhmaikä. ”Ethan kertoo kyllä.”
”Et voi olla tosissasi”, sanoin vihaisena. ”Uskallakin pelata tuota peliä.”
”Uskallan”, Kathy totesi ykskantaan. Tuijotimme hetken toisiamme vihaisina. Tiesin että Kathy voittaisi tämän jutun, sillä uhkaukseni eivät tehonneet häneen, koska hän tiesi, etten voisi tehdä hänelle mitään. Tai sitten hän vain oli ihan helvetin itsepäinen, oli sen hinta mikä hyvänsä.
”No mitä haluat tietää?” murahdin. En saattanut uskoa, että annoin näin helposti periksi.
”Kuinka sinusta tuli demoni?” Kathy kysyi ja vilkaisi minua kulmiensa alta.
Just. Helvetti. Tästä tulisi rankkaa.
”En muista”, huokaisin pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Et muista?” Kathy kysyi hiukan epäilevästi.
Pudistin päätäni. ”En muista. Ensimmäinen selvä muistikuva on…” Nielaisin raskaasti. Vilkaisin nopeasti Kathyä joka näytti edelleen yhtä varmalta. Hänen silmänsä paloivat.

”Odotin illan pimentymistä vanhassa hylätyssä talossa kaupungin laitamilla. Tuuli kolisutteli ikkunoita ja lattian rajassa kulki kylmä viima. En tuntenut mitään. Odotin pimeyttä kuin ihmissusi kuuta nousevaa. Autioita katuja, muutamaa yksinäistä eksynyttä ihmistä, niitä jotka ovat päättäneet kävellä kotiin koska eivät jaksa odottaa pitkässä taksijonossa. Odotin niitä, joilla ei ollut hajuakaan minusta. Jotka saisin yllättää.
Kävelin varmoin pitkin askelin kohti keskustaa. Liikkeellä oli yllättävän paljon ihmisiä. Yritin hillitä itseäni parhaani mukaan. Ohitin huonot uhrit kaukaa, etten vahingossa tekisi heille pahaa. Valikoin uhrini tarkasti. Kuin saalistava leijona.
Eräs juoppo nuokkui kylmällä puiston penkillä ja mutisi jotain epäselvästi itsekseen. Ei. Jatkoin matkaani eteenpäin. Juopot ja huorat olivat liian helppoja uhreja. Sellaisia jotka eivät vastustelleet. Halusin jotain, joka kirkuisi ja huutaisi.”

”Löysitkö mitä halusit?” Kathy kysyi hiljaa.
Pidin silmiä kiinni hetken aikaa ennen kuin katsoin Kathyä.
”Tietysti. Niin kuin aina.”
”Entä… mitä sinä…” Kathy nielaisi vaikeasti ennen kuin jatkoi. ”Mitä sinä teit sille?”
”Kathy, olen tappaja”, totesin hiljaa.
”Tiedän. Olen tiennyt koko ajan.”


A/N: Tässäpä teille jatkoa! Ja tämän ihanan blogin (vaikka itse sanonkin...) syntymäpäivä lähestyy!
Joten olkaa tarkkana milloin täällä taas tapahtuu! :) Ja pakko sanoa, etten olisi millään jaksanut julkaista mitään näin pitkään jos se ei olisi näin palkitsevaa. Eli taas suuri kiitos kaikille aktiivisille lukijoille, ja niille jotka vain sattuvat eksymään tänne.

perjantai 9. marraskuuta 2012

Julkkis osa 25



Manasin koko kirjottua levyä ja Emiliä syvimpään maan rakoon, kun ovikello soi. Itsekseni edelleen mutisten nykäisin oven auki, valmiina lähettämään matkoihinsa sen kuka siellä ikinä olikaan. Veikkasin ovelta ovelle kiertävää korukauppiasta tai jotain yliuskonnollista sekopäätä.
Olin juuri sanomassa kuolemattomia sanoja ”ei osteta mitään”, kun tajusin kuka ovella oli, ja sanat juuttuivat kurkkuuni. Hetken toivoin, että ovella olisi todella ollut joku uudentestamentin jakaja. Se olisi ollut nyt toivotumpi vieras, mutta kasasin äkkiä lauseen jonka sain vaivoin sanottua.
”Mitä sinä teet täällä? Sinullahan pitäisi olla ruotsia”, totesin ja suljin ovea hiukan niin että nojasin sekä siihen että oven karmiin. Pakko myöntää, että vaikka meidän välimme eivät olleet samanlaiset kuin ennen, muistin silti Miikan lukujärjestyksen ulkoa.
Miika ojensi tutunnäköisen avainnipun minua kohti.
”Ja sinulla pitäisi olla ranskaa.”
Katseeni sahasi hetken avaimien ja Miikan välillä.
”Olit pudottanut ne”, Miika totesi yksinkertaisesti.
Ojensin käteni ja Miika pudotti avaimet kämmenelleni ja kirkkaan vihreän sammakkoavaimenperän silmät pyörähtivät hassusti muljahtaen melkein ympäri.
”Sinä juoksit pois”, Miika sanoi. Se oli toteamus mutta huomasin hänen katseestaan että hän halusi vastauksen.
”Niinpä taisin tehdä…” mutisin. Miika katsoi minua odottavasti kuin minä muka jatkaisin selitystäni vielä jotenkin.
”Miksi?” hän kysyi lopulta.
Mietin hetken huulta purren. ”Koska… No jos totta puhutaan niin minulle tuli paha olo. Minua vaivasi ja kadutti kaikki mitä on tullut tehtyä ja sanottua ja sinä et vastannut minulle ja minun oli vain pakko päästä pois sieltä hemmetin koululta”, vastasin lopulta, ladaten kaiken sellaista vauhtia että huomasin Miikan hämmentyvän. Ja kaiken lisäksi hän näytti siltä kuin haluaisi olla missä tahansa muualla kuin siinä meidän ovella.
En kyennyt katsomaan Miikaa. Hitto, miksi tämä oli mennyt näin vaikeaksi?
”Anni oli kuulemma nähnyt sinut kaupungilla jonkun ”uuden hoitosi” kanssa”, Miika sanoi kuin ohimennen muodostaen ilmaan lainausmerkit. Hän työnsi kätensä taskuun ja nojasi porraskaiteeseen.
Minä siirsin katseeni avaimistani Miikaan ja katsoin häntä ihmeissäni. Uuden hoidon? ”Mitä? Mistä sinä puhut?”
”Joku ruskeahiuksinen kuulemma…” Miika sanoi.
Samassa tajusin kenestä hän puhui ja purskahdin nauruun. ”Anton vai?”
Miika näytti hiukan hämmentyneeltä kunnes nauroi itsekin epäilevästi.
”Olin menossa Antonin kanssa leffaan”, nauroin. ”Opettavainen kokemus oli sekin”, jatkoin huokaisten lähes itsekseni.
”Opettavainen?” Miika kysyi hiukan hämmästyneenä.
Minä naurahdin huikan vaikeasti. ”Kunhan tajusin jotain.”
Miika kohotti kulmaansa kysyvästi mutta pudistin päätäni.
”Kutsutko sisään?” Miika kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja nyökkäsi eteistä päin.
Minä olin hetken hiljaa ja tuijotin Miikaa. Miksi hän halusi meille?
Väistyin hitaasti oven luota ja Miika ohitti minut astuessaan sisään. Hän jätti kenkänsä samaan kohtaan, kuin aina. Siististi vierekkäin aivan oven viereen.
Jäimme eteiseen vaivautuneina. Mietin kuumeisesti mitä minun olisi pitänyt sanoa. Miikan suu sulkeutui. Heitin avaimet eteisen tasolla olevaan läpinäkyvään lasiastiaan. Tiesin että kotiin tullessaan äiti motkottaisi asiasta.
”Tein välimme selviksi”, Miika sanoi äkkiä. Hän ravisteli takin päältään ja jätti sen lasiastian viereen. Musta tekonahka takki tuntui tömähtävän puuta vasten. Miika ei selvästikään siis aikonut viipyä kauaa. Minä tuijotin hänen takkiaan ymmärtämättä mistä Miika puhui.
”Välit selväksi kenen kanssa?” kysyin.
”Annin.”
Avasin suuni, mutten saanut mitään järkevää ulos. ”Aha”, totesin lopulta diplomaattisesti.
Seisoimme hämmentyneinä eteisessä vältellen toistemme katseita.
Loistavaa, ajattelin. Vaivautunut tunnelma oli pahinta mitä tiesin.
”Tuota…” Miika aloitti vaikeasti ja minun olisi tehnyt mieli potkista jotain hajalle meidän molempien lapsellisuuden takia.
”Mistä te sitten puhuitte?” kysyin hätäpäissäni. En halunnut Miikan kysyvän minulta mitään vaikeita kysymyksiä, kuten miksi otin koulun edessä puheeksi sen minkä otin. Tai millaiset minun ja Emilin välit olivat.
”Öh”, Miika sanoi ja saatoin vannoa että hän punastui hiukan. ”Sinusta… ja siitä Emilistä ja Annista”, hän vastasi hiukan hämmentyneenä. Hän siirsi katseensa suoraan silmiini.
Olimme taas hiljaa. Miika selvästikin odotti minun sanovan jotain. Taas.
”Aura”, Miika sanoi äkkiä. Hän astui askeleen lähemmäs ja minä jouduin lievästi sanottuna paniikkiin. ”Mitä sinun ja sen Emilin välillä on? Tarkalleen ottaen”, Miika sanoi ja näytti hiukan kärsivältä.
Voi vittu, ajattelin ja suljin silmäni hetkeksi. ”Ei mitään.”
Miika oli hiljaa ja minun pakokauhuni kasvoi. Hän ei uskonut minua.
”En tiedä mitä Anni on sinulle sanonut, mutta minun ja Emilin välillä ei ole mitään. Olen yrittänyt päästä hänestä eroon jo melko pitkään. En vain osannut tehdä sitä oikein koska en tiennyt mitä haluan”, selitin äkkiä melko kiivaasti.
”Ja nyt sinä tiedät vai?” Miika kysyi ja kohotti kulmiaan.
Voi saakeli, ei näitä vaikeita kysymyksiä. Liikahdin hermostuneena. ”No ehkä…”
”Aura helvetti, tuo ei ole vastaus”, Miika sanoi ja katsoi minua tiukasti. Minä tuijotin hänen silmiinsä lähes anteeksipyytävänä.
”Minä… en levytä enää”, sanoin lopulta ja käänsin katseeni pois Miikasta. Miika astui askeleen taaemmas ja katsoi minua hämmentyneenä.
”Mitä?” hän kysyi ja siristi silmiään.
Pudistin päätäni hiukan. ”Se vaatii liikaa.”
”Mutta se on sinun unelmasi”, Miika totesi uskomatta korviaan.
”On tai oli. En tiedä”, totesin naurahtaen. ”Mutta jos joudun tekemään töitä Emilin kaltaisten idioottien kanssa… en halua sitä”, sanoin kohauttaen harteitani. Tai jos koko touhun hinta on se että menetän parhaan ystäväni, lisäsin mielessäni.
Miika tuijotti minua hetken ja aloin tuntea itseni vielä hermostuneemmaksi jos mahdollista.
”Entä sinä ja Anni?” kysyin ja siirsin käteni selkäni taakse hermostuneena.
Miika kohotti kulmiaan hiukan. ”Ei meillä ole mitään. Jos totta puhutaan hän on helvetin ärsyttävä”, Miika totesi painottaen viimeisiä sanoja.
”Miksi sitten olit hänen kanssaan?” kysyin. Oikeastaan kaduin sitä melkein samantien, sillä en ollut varma halusinko tietää.
”Minä… luulin että olit Emilin kanssa… ja…” Miika sanoi miettien selvästi sanojaan.
Okei, tiesin mihin tämä oli menossa. ”Ja olit… mustasukkainen?” kysyin ja punastuin hiukan.
Miika jähmettyi hetkeksi. ”Niin kai… En ollut tottunut että olitkin jonkun toisen pojan kanssa”, Miika totesin naurahtaen hermostuneesti.
Minä nyökkäsin lattialle ja pelkäsin että naamani oli punainen kuin tomaatti.
”Meinaatko lintsata koko päivän vai?” kysyin lopulta ja jäin odottamaan vastausta jännittyneenä.
”En oikeastaan”, Miika naurahti. Lävitseni valahti hassu tunne. En tiennyt oliko se pettymys vai helpotus.
Hän nojautui ottamaan takin tasolta ja pujotti sen päällensä ja jäimme taas hiljaisina seisomaan vastakkain.
”Haluatko että tuon vielä iltapäivällä läksyt?” Miika kysyi varovasti.
Minä nyökkäsin muutamaan kertaan. Miika astui ovelle päin, mutta kääntyi takaisin kuin olisi ollut aikeissa sanoa vielä jotain, mutta muutti mieltään ja heilautti kättään ennen kuin sulki oven perässään.

jatkuu...

A/N: Legendaarinen 10.11.12 päivä! No niin, lisäsin jatkoa tähänkin  viimein, toivottavasti tykkäätte.
SEURAA TIEDOITUS! Tämä marraskuu on hyvn, hyvin tärkeä, sillä tadaa, tämä blogi viettää 1-vuotis syntymäpäiväänsä!  Joten luvassa on jatkoa novelleihin, runoja ja kenties muuta sielun tuotetta.
Muistakaa lukea!

tiistai 6. marraskuuta 2012

Fuksianpunainen pioni

Osa 14


Luke
Nojasin käytävän seinään. Kathy seisoi edessäni hiukan varautuneen näköisenä.
 ”Tänne on tulossa pari… muuta demonia”, sanoin lopulta ja sain Kathyn katsahtamaan minua pelästyneenä.
”Mitä?” hän ähkäisi hämmästyneenä ja saatoin huomata pelon hänen äänestään ja silmistään.
”Älä huolestu”, sanoin tarttuen kädellä hänen käsivarteensa ja vedin häntä lähemmäksi. ”Pari tuttua vain. Auttavat minua ja Ethania pääsemään niistä verenimijöistä eroon.”
Kathy pyöräytti päätään
”Milloin ne tulevat?”
”Pian. Uskaltaisin veikata, että jo huomenna”, totesin. Tiesin että se olisi liian pian.
”Huomenna?” Kathy rääkäisi pelästyneenä.
”Luota minuun, tuskin huomaatkaan heidän täällä oloaan”, sanoin ja yritin kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta. Edes Kathyn puolesta. Tiesin, etten aikoisi jättää Kathyä hetkeksikään silmistäni kun he olivat täällä.
Kathy vilkaisi minua kulmat kurtussa.
”Kuinka läheisiä ystäviä olet niiden kanssa?”
”Melko”, vastasin hiukan välttelevästi. Jos totta puhutaan en ollut nähnyt heitä pitkään aikaan.
Kathy katsoi minua tutkivasti. ”Tiedät ettei tuo riitä”, hän sanoi lopulta ristien kädet rinnalleen.
”Ei niin. Tiedän. Näet huomenna.”
Kathyn silmät siristyivät hetkeksi, mutta hän antoi asian olla.
”Mutta Kathy”, aloitin kun hän oli kääntymässä pois. Tartuin hänen käteensä. ”En halua, että jäät heidän kanssaan hetkeksikään yksin. Ihan varmuuden vuoksi vain, onko selvä?”
Kathy tuijotti minua hetken silmät pyöreinä, kunnes hän nyökkäsi hitaasti.

Kathy
En pitänyt tästä. En alkuunkaan. Ja tiesin etten ollut ainoa. Luke oli ollut harvinaisen kireä koko päivän, vaikka melko tehokkaasti sitä yrittikin peittää.
En oikein tiennyt mitä odottaa. Tulisivatko ne niin kuin normaalit ihmiset vai ilmestyisivätkö ne yhtäkkiä keskelle olohuonetta.
Päivä tuntui matelevan hitaasti. Suurimman osan ajasta vain istuin olohuoneen mustalla nahka sohvalla odottamassa jotain. Aivojen lyödessä tyhjää. Ethan oli linnoittautunut taas Ninan luokse, vedoten siihen että halusi olla siellä jos Nina sattuisi heräämään tolkuissaan. Hän oli valvottanut kaikkia lähes koko yön heräillen aina välillä houraillen, milloin vampyyreistä ja verestä ja milloin keltaisista leijuvista palloista.
”He ovat tulossa”, kuulin Luken sanovan äkkiä. Hän nojasi karmiin toisella puolella eteistä. ”Muistatko mitä sanoin eilen illalla?”
Minä nyökkäsin.
”Heistä ei ole vaaraa, mutta varmuuden vuoksi”, Luke sanoi, mutta tiesin hänen valehtelevan. Jos hän ei olisi pitänyt niitä vaarallisina, hän ei vaatisi minua tähän.
”Missä Ethan on?” kysyin ääni väristen. Olin jämähtänyt sohvan reunalle kuin suolapatsas.
Luke vilkaisi minua siirtyessään kohti eteistä. ”Ninan kanssa.” Hän paineli numeroyhdistelmän ovilaitteeseen ja punaiset vilkkuvat valot muuttuivat yksitellen vihreiksi.
Minun sydämeni hakkasi jokaisen vaihtuvan valon myötä kovempaa ja kovempaa.
”Rauhoitu kulta”, Luke murahti itsekin melko kireästi.
Minä onnistuin päästämään vain jonkinlaisen naurahduksen ja vingahduksen välimuodon, kun Luke avasi oven.
”Täällä haisee ihminen.” Ääni oli matala ja sointuva.
Luken ilme kiristyi entistä enemmän.
Äkkiä ovesta astuikin kaksi miestä sisään. Toisen katse kohdistui samantien minuun.
”Oho Luke”, vaalea hiuksinen mies sanoi kääntyen hiukan minuun päin. ”Esitteletkö minut tälle kauniille nuorelle naiselle?”
Luke murahti ja astui miehen eteen. Minun oli pakko huokaista helpotuksesta, kun huomasin Luken olevan karskimpi kuin kumpikaan sisälle astuneista demoneista.
”Tehdään samantien selväksi, Anthony, ettei häneen ole koskemista”, Luke murahti matalasti ja vaikken nähnyt hänen ilmettään tiesin sen olevan hurja.
”Äläs hikeenny Luke. Kunhan vain pelleilin”, mies vastasi ja antoi katseen liukua hitaasti minusta Lukeen.
Luke murahti vastaukseksi ja viittoi minulle pienellä käsiliikkeellä. Kiltisti kuin pieni koiranpentu tottelin ja kävelin jalat täristen niiden luokse.
”Kathy”, Luke aloitti hitaasti ja kiersi kätensä vyötärölleni. ”Tämä tässä on Anthony ja tuo on Rick.”
Anthonyn toisella puolella oleva hiilenmusta hiuksinen mies, jonka kasvot olivat kuin kirveellä veistetyt, tuijotti minua lähes kiiluvilla silmillä.
”Missä Ethan on?” Rick kysyi kääntäen katseensa Lukeen.
”Yläkerrassa”, Luke vastasi lyhyesti.
”Tätä en osannut odottaa”, kuului melko käheä ääni Anthonyn ja Rickin takaa. Luke hätkähti ja päästi omituisen äänen joka sai minutkin pelästymään.
Luke katsoi hurjana Rickiä ja Anthonya jotka silmäilivät varautuneina Lukea, kun kolmas demoni astui esiin heidän takaa. Luke veti minua hiukan itsensä taakse.
”Hei Luke pitkästä aikaa”, kolmaskin sanoi virne naamallaan. Hänen katseensa siirtyi hitaasti minuun ja porautui silmiini.
”Kaunis neito”, hän totesi ja nuolaisi huuliaan. Minun sydämeni hyppäsi kurkkuun asti ja tartuin toisella kädellä Luken paidan selkämykseen.
”Sinä et koske häneen, Steven”, Luke murahti. Hänen kätensä tärisivät hiukan. Tartuin kevyesti toiseen ja tärinä lakkasi vähitellen.
Luke veti henkeä hitaasti. ”Mitä helvettiä sinä teet täällä?” hän kysyin hitaasti Steveniltä.
”Kuulin että ystävä kaipaa apua”, Steven vastasi naurahtaen.
Luken kädet puristivat nyrkkiin.
 Saman tien portaista ryntäsi Ethan joka oli salamaakin nopeammin Stevenin kimpussa.
”Sinä helvetin…” Ethan murisi heittäytyessään Stevenin päälle ja he molemmat kaatuivat lattialle. Rick oli syöksynyt repimään Ethania irti Stevenistä.
”Helvetin pirulainen mitä sinä täällä teet?” Ethan huusi Stevenille Rickin pidellessä Ethanin käsiä lukossa.
Steven naurahti väkinäisesti kädet kivuliaannäköisesti väännettynä selän taakse
”Tulin auttamaan ystäviä”, Steven vastasi jälleen virnistäen valkoiset hampaat hohtaen.
”Päästä irti minusta”, Ethan ärisi ja repäisi kätensä vapaiksi mulkoillen tuimasti Rickiä ja Steveniä.
Minä tuijotin pelästyneenä demoneja jotka näyttivät siltä kuin hyökkäisivät hetkenä minä hyvänsä kiinni toistensa kurkkuihin.
Luke vilkaisi minua ja lähti sanaakaan sanomatta kuljettamaan minua kohti portaita.
Kuulin Ethanin äänen vielä vierashuoneeseenkin. Ja vaikka en saanut kaikista sanoista selvää, hänellä ja Stevenillä ei selvästikään ollut mitkään lämpimät välit.



A/N: Sainpas vihdoin jatkettua tätäkin. Kesti vähän, koska on ollut kamalasti koulutöitä, ja vieläkin on, mutta ajattelin kuitenkin palkita kaikki ahkerat lukijat ja kommentoijat uudella osalla! Kivaa marraskuun alkua kaikille!