Jokaisella pilvellä on kultareuna
Makasin maassa pitkän
aikaa kykenemättä uskomaan sitä mitä oli juuri tapahtunut. Viileä tuuli hiveli
paljaita jalkojani. Tunne oli aivan erilainen kuin hetki sitten.
Juoksin kotiin niin nopeasti kuin pystyin. Kun ovi kolahti
kiinni takanani ja vastassa oli pelkkä turvallinen hiljaisuus. Lysähdin lattialle
kasaan. Kengät painoivat inhottavasti sääriä. Revin kengät jaloistani ja
konttasin kylpyhuoneeseen. Jalkani tärisivät ja mieleni oli yhtä sokkeloa josta
en tuntunut löytävän pois.
Takki oli jo puoliksi valunut pois päältäni ja paidan kaulus
oli repeytynyt. Paidasta oli irronnut muutama nappi. Välttäen peiliin
katsomista revin loputkin vaatteet pois ja väänsin suihkun niin lämpimälle kuin
kykenin.
Poskillani yhä valuvat kyyneleet sekoittuivat kuuman
höyryävään veteen. Olo tuntui likaiselta ja hinkkasin ihoa karkealla
pesulapulla.
Vähitellen pakokauhu ja tärinä valuivat veden mukana
viemäriin. Pikkuhiljaa tuntui kuin tilanne normalisoituisi, vaikka tuskin
koskaan niin tulisi käymään. Iho punoitti aivan kuin olisin juuriharjalla
raapinut sitä. Istuin kylmällä lattialla veden hakatessa selkääni. Suihkukaapin
lasit olivat jo sumentuneet. Pitkän ajan päästä nousin ylös. Jalat tärisivät
edelleen. Kiersin ison pyyhkeen kehoni ympärille. Niiden äänet kaikuivat
päässäni. Kaikki ne pahat sanat. Seisoin hetken peilin edessä. Ne olivat
haukkuneet. Sanoneet että rintani olivat kuin lapsen. Eikä minusta kuulemma
ollut kuin…
Pudistin päätäni hiukan.
Äiti oli sanonut tulevansa kotiin kymmenen aikaan. Isä oli
työmatkalla Berlinissä. Yksinäinen olo yllätti äkkiä. Olin tottunut olemaan
yksin. Isä oli työnsä takia melko usein poissa. Olin ylpeä siitä, ettei se
kuitenkaan ollut rikkonut perhettä. Toisin kuin ystävälläni Maijalla. Ihan
vähän aikaa sitten hänen vanhempansa olivat eronneet. Kuulemma joku
pettämisdraama. Maija ei ollut suostunut kertomaan kunnolla muuta kun että
välit hänen ja isänsä välillä olivat kaatuneet täysin.
Pujotin päälleni äidiltä syntymäpäivälahjaksi saamani
silkkipyjaman ja katsoin itseäni kapeasta peilistä. Ne olivat oikeassa. Rintani
olivat pienet. Eivät kuten lapsen mutta pienet silti. Ainakin pienemmät kuin
Maijan. Olimme jo yläasteella olleet samalla luokalla ja jo silloin seiskalla
koulun uinnissa olin huomannut sen. Niin kuin varmaan kaikki muutkin. Pojatkin
olivat nauraneet minulle.
Maija tuntui ahtavansa itsensä aina vain pienempiin paitoihin
kuin mikäkin huora. Minä taas piilotin itseni huppareihin ja isoihin
kauluspaitoihin. Maija oli kuitenkin paras ystäväni. Se johon saatoin luottaa.
Jotkut eivät ymmärtäneet miten saatoimme olla ystäviä kun olimme niin
erilaisia, mutta me olimme sitä mieltä että juuri siihen se varmaan perustui.
Pienellä paikkakunnalla kun asuimme, menimme samaan lukioon ja samaan ryhmään.
Ja nyt lukion kakkosvuonna, Maija oli lähtenyt Amerikkaan vaihtoon. Kun Maija
kertoi sen viime talvena, tuntui kuin olisin jäänyt kuin nalli kalliolle.
Vähitellen olin kuitenkin tajunnut kuinka paljon Maija halusi lähteä ja
vuodenhan hän vain olisi poissa.
Nyt hän oli jo kuulemma kotiutunut hyvin. Hänen unelmansa
oli toteutunut kun hän oli päässyt New Yorkiin.
Vedin untuvapeiton sängystä välittämättä siitä kuinka tyynyt
putosivat lattialle. Käperryin peiton kanssa sohvan nurkkaan. Olo oli edelleen
likainen. Aina välillä tunne hiipi tietoisuuteen voimakkaana. Mieleni teki
äkkiä mennä takaisin suihkuun.
Äiti ei epäillyt mitään. Ei huomannut eroa. Kysyi vain oliko
ollut kiva päivä. Olin vastannut vain että normaali. En kyennyt kertomaan sitä
äidille. En. Ehkä itsekin unohtaisin sen pian. Voisin teeskennellä kuin mitään
ei olisi tapahtunut ja niin unohtaa koko asian. Ehkä sitä ei sitten tapahtunut.
Näin koko yön painajaista. Heräilin vähän väliä hikisenä ja
hengästyneenä. Huoneen nurkassa kelmeästi hohtava yövalo ei tuntunut lainkaan
turvalliselta vaan päinvastoin. Aivan kuin se olisi paljastanut missä olin.
Nousin ylös ja vedin verhot ikkunan eteen. Piha oli pimeä mutta katulamppujen
valossa saattoi huomata kuinka tien oli peittänyt vaalea huntu. Yöpakkaset.
Aamulla ei ollut nälkä. Ei tehnyt mieli syödä mitään, mutta tungin
laukkuun kuitenkin nahistuneen klementiinin. Ruokaahan sekin oli.
Kouluun lähtiessä istuin aivan bussin takaosaan, vaikka
normaalisti en niin tehnyt. Takaosassa istuivat kaikki jotka halusivat esittää
vähänkään muita parempia, viedä enemmän tilaa ja näyttää voittamattomilta. Niin
se vain oli. Istuin kuitenkin siellä miettien ettei kukaan voisi istua
taakseni.
Tuijottelin koko matkan ajan ikkunasta ulos.
Läheisen ala-asteen pihalla istuskeli pikkuisia eka- tai
tokaluokkalaisia jo yli puolituntia aikaisemmin koulun alkua.
Tosin, olin koulussa aikaisemmin kuin kukaan muu. Olin aina
ajoissa. Istuin odottamaan ranskan luokan eteen. Kello tikitti hiljaa
eteenpäin. Laskin minuutteja. Siirtelin tennarin kärjellä lattialla olevaa
pölymyttyä. Mieleeni muistui äkkiä kaikki viime vuoden muistutukset siitä, että
koulussa olisi psykologi ja kuraattori joiden kanssa voisi mennä puhumaan aina
kun tulee ongelmia. Enää kakkosella siitä ei oltu muistutettu. Niin kuin meille
ei voisi tulla ongelmia. Tai sitten vain oletettiin että kaikki osaisivat jo
pyytää apua kun sitä tarvitsee. En tiedä mistä moinen ajatus tuli päähäni,
sillä eihän minulla ollut ongelmia. Eikä mitään puhuttavaa. Selviäisin kaikesta
kyllä itsekin.
Vähitellen tuttuja ranskanryhmäläisiä valui luokan eteen. Suurin
osa näytti sängystä pakotetuilta ja väsyneiltä näin maanantaiaamusta.
En kyllä itsekään ollut mitenkään innostunut
ranskantunnista. Itseasiassa odotin kauhulla uusia kielioppisääntöjä.
Suurin osa ryhmäläisistä voihkaisi kun kellot soivat
tunnille. Tunnelma kuitenkin muuttui heti kun oppilaat tajusivat että
valkokangas oli alhaalla ja siinä elokuvan alkukohtaus. En voinut olla
hymyilemättä kun tunnistin alkukohtauksen. Amélie. Tästä olisi sittenkin
tulossa hyvä tunti. Istuin paikalleni etummaiseen riviin. Kuulin tuolin
siirtyvän takakani. Yhtäkkiä istuin jäykkänä tuolissani. Tiesin kuka takanani
istui. Konsta.
Ei minulla Konstaa vastaan mitään ollut. Hän oli itseasiassa
todella mukava. Mieleni olisi tehnyt valua pulpetin alle mahdollisimman
pieneksi ja huomaamattomaksi mutten uskaltanut liikahtaakaan. Minulla ei ollut
ikinä ennen ollut samanlaista oloa.
Tiesin kaikkien katseiden olevan valkokankaassa mutta olin
aivan varma että kaikki tuijottivat minua. Näkivät kaiken.
Huokaisin helpotuksesta kun kello pirahti ja opettaja
pysäytti elokuvan. Hän ei kunnolla ehtinyt edes sanoa että jatkaisimme elokuvaa
ensi tunnilla kun puolet ryhmäläisistä oli jo rynnännyt ulos. Ja vaikkei mitään
tavaroita ollut kerättävänä jäin viimeiseksi.
Konsta nojaili seinään luokan ulkopuolella. Olin ohittamassa
häntä ilman sen kummempia huomioita. Hän kuitenkin kröhäisi ja tarttui
käsivarteeni. Adrenaliini syöksähti samantien suonissani. Riuhtaisin käteni
irti ja katsahdin vauhkona Konstaa.
”Sori, ei ollut tarkoitus säikäyttää”, Konsta sanoi ja nosti
reppunsa paremmin toiselle olalleen.
”En mä säikähtänyt”, kiistin. Konstaa katsoi minua hetken epäuskoisena
mutta antoi kuitenkin asian olla.
”No joo mut… tota
sitä vaan että onko sulla jo vanhojen tansseihin paria?”
Minun suuni loksahti auki. ”Öääh… en tiedä.” Vilkaisin
pitkää käytävää. Kahden ensimmäisen tunnin välissä oli vain siirtymävälitunti
ja käytävä oli jo tyhjä.
”Et tiedä?” Konsta kysyi kohottaen toista kulmaansa.
”Tai siis en tiedä tanssinko”, vastasin ja vilkaisin
ympärilleni. Tunti oli jo alkanut. Käytävä oli tyhjä ja minä seisoin edelleen
ranskan luokan edessä ja minun oli vielä tarkoitus käydä kaapillakin matkalla
matematiikan tunnille.
”Tottakai tanssit”, Konsta naurahti. ”Harkitse edes”, hän
lisäsi ennen kuin heilautti kättään ja lähti äidinkielen luokkaa kohti. Minä katsoin
hölmistyneenä hetken Konstan perään ennen kuin tajusin juosta kaapilleni.