lauantai 29. joulukuuta 2012

Fuksianpunainen pioni

Osa 16


Kathy
Luke puhui hiljaa mutta saatoin kuulla kaiken. Pienimmänkin äänen muutoksen, jokaisen hengenvedon, pienen tauon, kaiken.
”Olin elänyt kiertolaiselämää. Muuttaen siltä tänne, kulkien aina vain eteenpäin, tietämättä itsekään minne. Sain aikaan omituisia katoamisilmoituksia ja tuntui kuin verivana olisi jäänyt aina jälkeeni.
Muistin selvästi kapakoiden tunkkaisen ilman, kaiken sen savun. Ne olivat helpoimpia paikkoja. Kukaan ei huomannut jos joku yksinäinen ihminen siltä katosi.
En tiedä kauanko sitä jatkui. Olin harvoin törmännyt kehenkään kaltaiseeni, joskus vastaan saattoi tulla joku kiertolainen. Kun tulin tänne, tähän kaupunkiin, minun oli tarkoitus vain olla täällä yön yli ja jatkaa sitten rannikolle. Tavalliseen tapaani olin yhdessä kapakassa. Koko illan minulla oli ollut omituinen olo. Kuin minua olisi tarkkailtu. Illan kuluessa kapakassa syntyi tappelu. Syy oli harmiton, mutta tappeli tuntui keräävän osallistujia hiukan liikaakin. Eräs mies tappeli siellä etunenässä, selvästi erisarjassa kuin muut. En tajunnut, että hän oli demoni ennen kuin hän istui vastapäätäni. Hän ei ollut samanlainen kuin ne, joihin olin aiemmin törmännyt. Hän jätti tappelun ja istui minua vastapäätä napaten matkalla jonkun tappelussa olevan oluen mukaansa.
”Taidat olla uusi täällä”, hän sanoi ja hörppäsi oluttaan.
”Ohi kulkumatkalla vain”, vastasin synkästi. Tarkoitukseni ei ollut tehdä ystäviä. Ethanin erilaisuus tuntui kuitenkin mielenkiintoiselta. Se sai minut hämmentymään ja samalla olemaan varuillaan. Hän ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin minä. Olikohan hän puoliverinen?
”Entä sinä?” kysyin. Peitin mielenkiintoni ja ääneni oli lähes pitkästynyt.
”Minä asun täällä”, hän vastasi ”Olen muuten Ethan.”
Asuiko tuo täällä? En ollut koskaan kuullut mitään vastaavaa.
”Luke”, esittelin itseni ja tartuin Ethanin ojentamaan käteen. ”Asut siis täällä?” varmistin.
Ethan nyökkäsi. ”No en nyt täällä kapakassa, mutta tuossa parin korttelin päässä.”
Minä nyökkäsin hitaasti. ”Vakituisesti vai?”
Ethan naurahti. ”Hämmentääkö se?”
Pyörittelin päätäni hetken. ”Kyllähän se. En ole tainnut tavata sinunlaistasi ennen. Oletko puoliverinen?”
Ethan vilkaisi ympärilleen, mutta kapakan melussa ja viereisen tappelun tiimellyksessä kukaan ei kiinnittänyt meihin huomiota.
”En”, Ethan vastasi. Vastaus sai minut miettimään oliko Ethan sittenkään demoni lainkaan.
”Ajattelet varmaan etten ole demoni”, hän sanoi kuin lukien ajatukseni.
”Täytyy myöntää”, vastasin.
”Niin, joitain uhrauksia täytyy tehdä jotta voi asua ihmisten parissa”, Ethan sanoi. ”Ymmärrät varmaan, ei tällainen elämä onnistu jos tappaa ympärillään olevia koko ajan.”
Tuo demoni ei tappanut ihmisiä?”
”Vau, taidat olla melkoinen demoni”, vastasin hiukan naurahtaen. Tai sitten täysi pehmo, jatkoin mielessäni.
”Niin… Ironista toki että olen vihandemoni”, Ethan sanoi ja hörppäsi juomansa loppuun.
Minulla oli mennä juomat väärään kurkkuun. Vihandemoni joka ei tappanut ihmisiä? Ennen kuulumatonta. Olin ymmärtänyt että vihandemonit olivat demoneista vaarallisimpia. Siis ihmisille. Kyltymätön ihmislihan nälkä.
”Tuohon taitaa olla melkoinen syy. Vai oletko tuosta vaan päättänyt ruveta vegaaniksi?” kysyin hiukan naurahtaen.
Ethanin katse tummui. ”Tänne on alkanut ilmaantua muitakin kuin vain demoneja”, hän sanoi puhuen hiukan hiljempaa. ”Joitakin joille kannan kaunaa menneisyydestä. Vampyyrejä.”
Oho.
”Hitto”, vastasin lopulta. Ethan nyökkäsi vakavana.
”Melkoinen riesa ja lähes mahdoton löytää.”
”Miksi sinä haluat löytää ne?” kysyin.
”Kostaakseni jotain.”
Tuon täytyi olla hullu. ”Yksin vai? Anteeksi nyt vain, mutta vaikka olet vihandemoni, epäilen että pärjäisit vampyyrejä vastaan yksin.” Täysi mahdottomuus jos vastassa olisi vampyyrilegioona.
”Tiedän, mutta kuolenpahan yrittäessä.”
”Oletko hullu?” kysyin naurahtaen.
”En. Olen tosissani. Vampyyrit riistivät minulta jotain, jota en saa takaisin.”
Ethan tuntui olevan tosissaan. No, minä en voinut häntä siinä estää. Jos hän halusi hyökätä vampyyrien päälle, asia ei ollut minun päätettävissäni.
”No toivottavasti onnistut kostomatkassasi”, sanoin noustessani ylös. ”Minä taidan jatkaa matkaa.”
Hullu demoni, ajattelin astellessani ulos kapakasta. Ulkona minua vastassa oli viileän raikas yöilma.
Kadut olivat autioita. Kävelin pääkatua eteenpäin ja käännyin äkkiä pienemmälle kadulle ja siitä samantien pimeän kujan varjoon.
Ethan ohitti kujan. Kuulin hänen pysähtyvän.
”Kauanko ajattelit seurata?” kysyin ja astuin takaisin kadulle.
Ethan käännähti ympäri ja virnisti. ”Mahtaa olla melkoinen haaste suojelijademonille”, Ethan sanoi.
”En ymmärrä mitä tarkoitat”, vastasin. Mistä tuo tiesi? Nyt en pääsisi jatkamaan matkaa. Saakeli, minusta tulisi samanlainen pehmo kuin tuostakin.
”Olen kuullut, että suojelijademoni päätyy auttamaan sitä joka sen tunnistaa. Pitääkö se paikkansa?” Ethan kysyi.
Piti, hemmetti soikoon piti.
”Mistä olet kuullut sen?” kysyin.
”Usko pois, et ole ensimmäinen demoni joka osuu tänne matkallaan. Pyydän palvelusta”, Ethan sanoi.
Kirottua. Ihmiset olivat niin väärässä jos kuvittelivat demonien olevan läpensä pahoja. Helvetin helvetti, en kyennyt edes kieltäytymään. Se kun oli luontoni.
”No?” kysyin ärsyyntyneenä. Tiesin, että jos lähtisin tulisin jo muutamassa päivässä takaisin. En saisi sielun rauhaa, jos minulla edes oli sielua, ellen toteuttaisi tehtävääni.
”Pyydän apua. Olet oikeassa, en pärjää niitä vastaan yksin.”
”Jos sinun takiasi menetän henkeni tämän tehtävän takia, minä tapan sinut”, murisin vihaisena. En kuitenkaan voinut kieltäytyä. En kyennyt. Kaikki vaistoni määräsivät minua ottamaan haasteen vastaan.”

Huomasin kuinka Luken silmät muuttuivat vähitellen normaaleiksi. En uskaltanut sanoa sanaakaan.
Äkkiä Luke käänsi katseensa minuun. Tuijotus oli intensiivinen ja olisin halunnut paeta sen alta.
”Mitä tarkoittaa, että sinun on pakko auttaa?” kysyin uteliaana.
”No ei aivan niin. Olen suojelijademoni, Kathy. Minun tehtäväni on suojella.”
”Senkö takia olet jäänyt tänne?”
”Ethan tarvitsi apuani. Vaikka olenkin demoni, niin on minussa hyviäkin puolia”, Luke sanoi.
Väistin Luken katsetta.
”Tuota… kauanko tuosta oikein on?” kysyin hiljaa.
”Kauan”, Luke vastasi hiukan vältellen.
”Ja olette vasta nyt löytäneet vampyyrit?” kysyin. Luke nyökkäsi. Jestas. Olivatko he vain seisseet tumput suorina vuosikymmenet. Kenties kauemminkin? Hengitykseni pysähtyi hetkeksi. Aikaa oli täytynyt kulua vaikka kuinka kauan, ja silti Luke näytti niin nuorelta.
Käänsin katseeni pois Lukesta. ”Kuinka vanha sinä olet?” kysyin hiljaa. Tiesin, etten halunnut kuulla vastausta.
Luke ei vastannut mitään.
”Kuinka vanha sinä olet?” kysyin tiukemmin. Käänsin katseeni takaisin Lukeen ja tiesin näyttäväni vihaiselta.
Luke oli hetken hiljaa. ”Melko vanha”, hän vastasi lopulta. ”Ikäkö tässä sinua mietityttää?”
”Demonien vai ihmisten mittapuulla?” kysyin välittämättä Luken jälkimmäisestä kysymyksestä.
”Kathy, ei sillä ole mitään väliä”, Luke huokaisi ärsyyntyneenä.
”Millä? Sillä että olet kamalan vanha? Ei sillä ei näytä olevan väliä. Mutta sinä olet tuollainen. Ja pysyt tuollaisena”, totesin lähes syyttävästi. En tiedä miksi suutuin asiasta niin paljon.
”En minä voi sille mitään”, Luke korotti ääntään puolustavasti.
”Juu et niin”, vastasin happamasti.
”No mikä sinulle nyt tuli?” Luke kysyi ärsyyntyneenä.
”No mikäköhän!”
”Olenko nyt liian vanha?” Luke kysyi. Hänen äänensä kuulosti koko ajan vihaisemmalta.
”No et. Vaan kohta minä olen”, vastasin ja nostin kädet puuskaan.
”Älä viitsi”, Luke huokaisi. Hän ei voinut olla huomaamatta kuinka tosissani olin. ”Sinulla on vielä monta vuotta kirittävänä”, Luke sanoi yrittäen lohduttaa minua.
”No entäs sitten kun olen kirinyt ne pari vuotta?” kysyin hampaitani kiristellen. Entä sitten kun olisin Lukea vanhempi. Tai vanhemman näköinen. Muutaman kymmenen vuoden päästä näyttäisin Luken äidiltä ja sitten lopulta näyttäisin hänen isoäidiltä. Pudistelin inhottavan ajatuksen pois.
Luke huokaisin raskaasti. Tiesin, että tästä alkoi kehkeytyä aivan turha riita. En kuitenkaan antavan periksi.
”Kathy, minä en voi tehdä asialle mitään. Yritä vain kestää se”, Luke sanoi hitaasti.

Luke
Kathy mulkaisi minua. Ei kai hän nyt jostain pienestä ikäerosta suuttunut. Herran jumala sentään. Miksi ikä oli naisille kaikki kaikessa? Hän olisi voinut takertua vaikka siihen, mitä vampyyrit olivat tehneet Ethanille. Mutta ei, kun ikä oli se josta piti nostaa kamala numero.
”En aio jäädä tänne jos parin kymmenen vuoden päästä minua voisi luulla äidiksesi”, Kathy sihahti hampaidensa välistä.
”Ai olet siis jäämässä tänne?” kysyin ja virnistin. Okei, tiesin että takertumalla tähän siirtäisin puheen pois tyhmästä riidasta.
Kathy hämmentyi eikä sanonut mitään.
”En minä sitä tarkoittanut”, hän murahti lopulta vihaisena.
”Ei se minua haittaa jos jäisit tänne vaikka koko loppuelämäksi”, sanoin ja vedin Kathyn lähemmäs. Sanani saivat Kathyn ilmeen taas synkkenemään. Hän mulkaisi minua vihaisena.
”Kuule, anna sen iän olla jo. Älä murehdi siitä vielä hetkeen. Eikö sinua jäänyt mietityttämään mikään muu?” kysyin vihjaillen. Kathy tuijotti minua miettien mitä olin hänelle äsken kertonut.
”Et kai tarkoita sitä Ethanin juttua?” Kathy kysyi.
Minä raaputin leukaani. ”Muistaakseni halusit tietää miksi Stevenin tulo ei ollut mitenkään riemukas asia?” mutisin. ”Mutta ikähän sinua heti mietitytti joten jutellaan siitä vielä vähän.”
”Älä viitsi. Kerro siitä Stevenistä”, Kathy sanoi vaatien.
”Ei kun ajattelin kuunnella vielä kuinka sinä äksyilet ikäasioista. Onko sinulla jo nyt ikäkriisi?” Tiesin ärsyttäväni Kathyä. En vain voinut olla piikittelemättä hiukan, kun tiesin miten helposti Kathy suuttui.
”Älä kokeile hermojani”, Kathy mutisi vihaisena.
Minä naurahdin.
”No miksi Ethan kantaa kaunaa?” kysyin kärsimättömänä.
Hätkähdin ja vilkaisin huoneen ovelle. Kathyn katse kääntyi myös.
Ethan nojaili synkkänä ovenkarmiin. Kauanko hän oli ollut siinä?
”Ne tappoivat minun siskoni”, Ethan sanoi. Hänen äänensä värisi vihasta. Kathy vetäisi henkeä nopeasti.
”En tiennyt että sinulla oli sisko”, Kathy änkytti.
”Siitä on jo aikaa”, Ethan totesi.
”Miten Steven siihen liittyy?” Kathy kysyi. Pelkäsin, että Ethanin raivo pääsisi valloilleen, Kathy ei tiennyt miten herkästä asiasta oli kyse. Asia oli arka vaikka siitä olikin jo kulut kauan.
Huomasin Ethanin käden puristavan ovenkarmia. Vilkaisin Ethania varoittavasti. En haluaisi ruveta korjaamaan hajonneita ovia.
”Sitä vaan, että Nina kyseli Kathyä”, Ethan sanoi tummalla äänellä vastaamatta Kathyn kysymykseen. Kathy tuijotti Ethania suu auki. Ethan katosi tuhkatuuleen.
Kathy vilkaisi minua ymmällään.
”Steven petti Ethanin siskon”, totesin synkästi. Kathy tuijotti minua silmät suurina.
”Kuinka?” hän kysyi kuiskaten.
”Ella rakastui Steveniin. Kukaan ei tiedä oliko Stevenillä Ellan kuolemaan osaa tai arpaa, mutta vampyyrit tappoivat Ellan, kun hänen piti tavata Steven.”
”Ai”, Kathy sanoi hiljaa. ”Mahtoi olla rankkaa.”
”Niinpä. Mennään nyt sen Ninan luo”, totesin ja työnsin Kathyä kohti ovea.

jatkuu

A/N: Jes sain jatkettua tätäkin! Kerrankin saitte vähän enemmän luettavaa. Toivottavasti kaikilla on ollut mukava loma, joka vain jatkuu. Muistakaa kommentoida! Kommentit ovat kirjoittajan ravinto, sanoi joku fiksi ystäväni joskus. Todella syvällistä. Chokocutie kiittää ja kumartaa jälleen kaikista tulleista kommenteista ja ahkerista seuraajista.

lauantai 22. joulukuuta 2012

Julkkis osa 27


Oveen koputettiin juuri kun olin vastaamassa Miikalle. Suljin silmäni hetkeksi ja avasin oven. Äiti nojaili hymyillen oven karmiin. Ei huonompaa ajankohtaa voinut valita. Sillä hetkellä keskeytys ärsytti suunnattoman paljon.
”Tuletteko syömään?” hän kysyi.
Vilkaisin Miikaa olkani yli. ”Tuota…”
”Kai olet jäämässä?” äiti kysyi Miikalta ja hymyili.
”No miksi ei”, Miika vastasi vilkaisten minua, kuin lupaa pyytäen. Äiti hymyili tyytyväisenä ja lähes liihotti keittiöön.
”Jes perhe päivällinen”, huokaisin kärsivänä kun kävelimme peräkkäin keittiöön. Mennessään hän koputti Antonin oveen.
”Kas vain, Miika”, isä totesi huomattuaan meidät.
Miika nyökkäsi hymyillen. Me istuimme Antonia vastapäätä. Tiesin, että kun istuisin alas, alkaisi todellinen kärsimys. En halunnut että kukaan ehtisi kysymään mitään minusta ja Miikasta, vaan hyökkäsin heti itse kysymyksillä Antonin kimppuun.
”Missäs Kaisla on?” kysyin Antonilta ja nostin kulmaani.
Anton mulkaisi minua. ”Lähti äsken kotiin.” Hän kuitenkin hymyili sen jälkeen pienesti. Minä virnistin nopeasti.
”Saitteko sen projektin tehtyä?” kysyin ja tiesin että kaikki kuulivat vihjailevan äänen sävyn.
Anton ohitti kysymykseni kuitenkin välittämättä. Hän tuijotti hetken merkitsevästi Miikaa ja sitten minua. Oli minun vuoroni mulkaista häntä ja hän virnisti hiukan.
”Sinua ei ole näkynyt vähään aikaan Miika”, äiti sanoi hetken hiljaisen ruokailun jälkeen.
”Niin”, Miika sanoi hiukan vaikeana nielaistuaan leipäpalan. ”Paljon kouluhommia.” Hän ei katsonut minua. Äiti nyökytti päätään. ”Auralla on ollut niitä levytysjuttujakin niin paljon, että ei ole ehditty näkemään”, Miika jatkoi. Tunsin pienen pistoksen rinnassani.
”Onneksi on kännykät”, Miika lisäsi hörpätessään vettä.
”Minä olen miettinyt miten Aura pärjää koulun kanssa tuota levytystä hoitaessaan”, äiti totesi.
”Oikeastaan”, aloitin ja laskin haarukan alas. ”Ajattelin lopettaa sen. Levytyksen siis.”
Äiti katsoi hetken minua ennen kuin vaihtoi isän kanssa katseita.
”Mutta sehän on… ihan hyvä”, äiti sanoi lopulta varovaisesti. ”Oletko varma?”
Minä nyökkäsin. ”Ei se ollut minun juttuni. Ainakaan vielä”, totesin ja siirsin katseeni ruokaani. ”Kerron sen julkkarikeikalla.”
”Pitäisikö kuitenkin soittaa sille Anssille, ei kun Anterolle”, isä totesi ja katsoi minua.
”Antille”, korjasin nopeasti.
”Niin. Minähän voisin soittaa. Olen itsekin sitä mieltä, että levytys on vielä Auralle hiukan liikaa”, äiti vastasi isälle. Kumpikaan heistä ei tuntunut kuulevan korjaustani.
Taustalta kuului hiljaisena Antonin kännykän soittoääni, ja tämä ponkaisi samantien ylös, kiitti ruuasta ja katosi huoneeseensa. Minä katsoin hämmentyneenä Antonin perään ja sitten vanhempiani jotka tuskin olivat huomanneet Antonin häipymistä vaan juttelivat siitä mikä minun tilanteeni oli.
”Okei…” sanoi venytellen. ”Tämä taisi olla tässä. Jutelkaa te vaan loppuun. Kiitos.”
Miika naurahti noustessaan ylös ja vei tottuneesti omansa sekä minun astiat tiskikoneeseen.
”Se lahja?” Miika kysyi seuratessaan minua takaisin huoneeseeni.
Minä en voinut olla hymyilemättä. Minua todellakin jännitti, mitä Miika oli minulle ostanut.
Miika istahti sänkyni laidalle kun minä pujotin hopean nauhan pienen paketin ympäriltä. Se putosi solmuna lattialle jalkojeni juureen. Totta puhuen minua hämmensi miten siisti paketti oli.
Paperin alta paljastui musta siisti rasia. Raotin kantta varovaisesti.
Sirossa hopeisessa ketjussa roikkui pieni hopean värinen kitara. Henkäisin hämmästyneenä. Se oli hieno. Olin hetken pelännyt jonkinlaista sydän korua tai muuta yliampuvaa. Tämä oli täydellinen. Siinä kimalsi yksi pieni vaalea timantti.
”Se on ihana”, hihkaisin ja nostin korun ketjusta kädelleni. Miika ponkaisi ylös.
”Saanko?” hän kysyi nyökäten korua kohti.
Annoin korun hänelle. Miika avasi korun lukon ja pyöräytti minut selkä häneen päin.
Vedin hiukseni toiselle olalleni pois niskan tieltä. Miika pujotti korun kaulaani. Se tuntui kevyeltä. Ketju oli täydellisen pituinen ja koru näytti kauniilta vaaleaa ihoani vasten.
”Mitäs pidät?” Miika kysyi hän näytti ylpeältä itseensä. Hän oli onnistunut ostamaan hyvän lahjan.
”Ihana. Niin kuin sanoin jo”, totesin hymyillen. Liu’utin sormeni ketjua pitkin korulle.
Miika katsoi minua pää kallellaan hetken aikaa.
”Kiva kun tykkäät”, hän sanoi lopulta.
Hymyilin hänelle. ”Kiitos.”

Kello oli hiukan yli kahdeksan kun Miika nousi ylös lattialta ja alkoi tehdä lähtöä kotiin.
Minä saatoin hänet ulos portille.
”Onko..?”
”Ajattelin vain…”
Naurahdimme hermostuneina.
”Sano vain ensin”, Miika sanoi ja katsoi minua varovaisesti.
”Ei kun sinä”, sanoin. Seisoimme pihalla kotiportillani. Olin jättänyt pitkähihaisen sisälle. Tunsin kylmän metallin palan kaulaani vasten. Olin kietonut käteni ympärilleni, vaikkei siitä paljoa apua ollutkaan. Ihoni oli ja pysyi kananlihalla.
”Sitä vaan että onko kaikki nyt siis hyvin? Siis meidän välillä?” Miika kysyi ja katsoi minua varovaisesti.
”On kai”, sanoin hitaasti.
Miika tuntui huokaisevan helpotuksesta.
”Ei ainakaan mitään suurempia epäselvyyksiä”, naurahdin. Sen sanoessani ajattelin episodia Annista.
”Niin”, Miika sanoi hiukan oudosti. Minä valpastuin heti.
”Vai onko vielä…?” kysyin varautuneena. Kunpa Miika ei nyt ottaisi esiin mitään Emiliin liittyvää. Olin omasta puolestani käsitellyt koko idiootin.
 Miika vaihtoi painoa jalalta toiselle. ”Siis…” Miika piti hetken miettimistauon. ”Sitä vaan että… oliko sinulla äsken jotain asiaa?”
Minä katsoin Miikaa hämmentyneenä.
”Siis siinä kun puhuimme päällekkäin”, Miika selitti ja haroi kädellä hiuksiaan.
”Minä taisin unohtaa mitä olin sanomassa”, totesin naurahtaen. Seisoimme hetken hiljaa.
”Niin… harmi. No tuota minä taidan tästä”, Miika sanoi ja osoitti peukalollaan taakseen.
”Joo tosiaan. Minunkin kannattaisi mennä sisälle. Täällä on melko kylmä.”
Miika nyökkäsi ja kääntyi ympäri. Minä seurasin hetken hänen selkäänsä, ennen kuin käännyin ympäri. En ehtinyt ottaa kuin muutaman askeleen ovea kohti kun kuulin juoksuaskeleet takaapäin.
Samassa Miika tarttui minua käsivarresta ja käänsi minut itseään vasten. Hetkessä tajusin olevani Miikan käsien ympäröimä ja otsani lepäävän vasten hänen olkapäätään.
Seisoin hetken hämmennyksen lamaannuttamana ennen kuin sain käteni toimimaan. Kiersin käteni hitaasti Miikan selkään. Toinen käteni puristi hiukan Miikan takin rintamusta. Olin jo unohtanut kuinka ihana häntä oli halata. Hän tuntui niin voimakkaalta ja turvalliselta. Siitä todellakin oli aikaa kun olin viimeksi halannut häntä. Tilanteessa oli kuitenkin erilainen tunne. Tunsin selvästi omituisen latauksen meidän välillämme. Miika puristi minua hetken tiukemmin itseään vasten, ennen kuin hellitti otteensa.
Minä tuijotin hetken hämmentyneenä Miikaa. Hän tuijotti takaisin kääntämättä katsettaan. Tuijotin lähes näkemättömin silmin, sillä en tajunnut että Miikan kasvot olivat yhtäkkiä vain muutaman sentin päässä omistani.
Suuni avautui hiukan kun olin sanomassa jotain, jonka unohdin samantien. Ennen kuin ehdin kunnolla edes miettiä mitä minun piti sanoa, Miikan huulet painautuivat kevyesti omiani vasten. Tuntui kuin sydämeni olisi juuri hakannut kuin tuhatta ja sataa ja yhtäkkiä pysähtynyt täysin.
Kaikki tuntui niin oikealta. Värisin kauttaaltani tosin en tiennyt johtuiko se viileästä ilmasta vai suudelmasta. Miikan toinen käsi lepäsi kevyesti kaulaani vasten. Minun toinen käteni lepäsi halauksen jäljiltä edelleen hänen rintaansa vasten.
”Hyvää yötä Aura”, Miika kuiskasi huuliani vasten. Hän hipaisi kädellään kättäni, ennen kuin kääntyi ympäri. Huomasin hänen katseen kiinnittyvän hetkeksi taakseni ja hän virnisti.  Hän kääntyi vilkuttamaan minulle vielä tieltä mutta minä en hämmentyneenä kyennyt kuin nostamaan kättäni hiukan. Minä käännyin hämmentyneenä ovea kohti vilkaisten samalla taakseni ja ehdin juuri nähdä Antonin hiuspehkon painuvan alas piiloon.

jatkuu...


A/N: Enpä nyt tiedä miten selittäisin, mutta jatkoa ei ole tullut melkein kuukauteen koska jouduin pari viikkoa takaperin sairaalaan ja totta puhuen kirjoittaminen ei ihan onnistunut. Onneksi, pääsin vihdoin kotiin, heh jouluksi kotiin ja pääsin viimein tietokoneeni pyhään seuraan. Näin. Ja jatkoa siis kehittyi teille! Olen pahoillani jos olette joka päivä käyneet kurkkimassa täällä olisiko tullut jatkoa. Tai itseasiassa en ole siitä ovinkaan pahoillani, koska olisihan se aika kiva juttu jos olisitte niin riippuvaisia näistä novelleista :D No joo mutta näin tätä tekstiä syntyy kun ei ole pitkään aikaan kirjoittanut. Ihanaa joulun odotusta teille rakkaat lukijat <3