Fuksianpunainen pioni

Osa 20

Nina

Kuinka tuo kehtasi?! Saakelin paskiainen!

Tiesin ettei käytävä ollut paras paikka raivoamiselle, mutta mitäs oli itse karannut.

”Sinuna antaisin olla viimeinen kerta kun-” uhosin ja iskin jälleen nyrkilläni hänen vatsaansa. Uskomattoman kova vatsa. Hitto jos vain saisin jostain nyrkkiraudan…

”Tai mitä? Muru uhkailetko sinä minua?” Ethan kysyi naurahtaen. Korvissani suhisi.

”En ole sinulle mikään MURU!”

”Jestas, rauhoitu nyt vähän nainen”, Ethan sanoi ja yritti napata ranteestani kiinni.

Löin hänen kättään ja hän jätti yrityksensä siihen.

”Sinä SALAKUUNTELIT meitä!” kiljuin uudestaan. Okei, taisin suurennella asioita hiukan, mutta tuon itseään täynnä olevan kakaran tuli oppia kenen kanssa hän oikein oli tekemisissä.

Läheinen ovi lennähti auki ja samalla Ethan käänsi minut selkä itseään vasten ja asetti kätensä suulleni.

Luke seisoi tukka sekaisin boksereissa ovella lakanaan kietoutunut Kathy olkansa yli kurkistellen. Hänenkään kampaus ei enää ollut kovinkaan edustuskelpoinen. Ethan oli huomannut varmasti saman, sillä hytkyi hiukan naurusta.

”Onko pakko mesota käytävässä?” Luke murahti.

Minä yritin esittää vastalausetta mutta se muuttui mutinaksi Ethanin kättä vasten.

”Nina on aivan hipi hiljaa tästä eteenpäin”, Ethan lupasi takaatani. ”Vai mitä muru?”

Esitin taas haukkujen ryöpyn suoraan Ethanin käteen.

Luke katsoi minua arvioivasti.

”Sori kun me… keskeytettiin jotain”, Ethan sanoi virne äänessään. Hän koppasi minut olkapäälleen ja lähti marssimaan kohti huonetta jonka olimme juuri jättäneet.

”Laske minut alas saakelin-” Iskin nyrkkini hänen selkäänsä vasten.

Ovi lämähti kiinni takanamme keskeyttäen kiroukseni.

Ethan kiepautti minut käsivarsilleen. Tuijotimme hetken toisiamme sanomatta mitään. Minä lähes unohdin että olin vihainen.

Kun hänen kasvonsa lähenivät turhan paljon, pyristelin itseni vapauteen.

”Älä unta näe”, sihahdin ja marssin huoneen toiselle puolelle ja naksautin kylpyhuoneen oven lukkoon epäröimättä.

Rick

”Steven, anna sen oven olla”, totesin varmaan kymmenennen kerran. Steven vain mulkaisi minua ja irrotti puukkonsa jälleen ovesta. Hän ei ollut niitä kärsivällisimpiä tyyppejä. Häntä turhautti kellarissa istuminen.

”Luke ei pidä tuosta”, Anthony totesi viitaten puukon jättämiin jälkiin.

Puukko kolahti jälleen oveen. Sen tasainen pinta oli ollut historiaa jo muutaman päivän ajan.

”Ärsyttää”, Steven murahti. Eipä yllättänyt. En minäkään riemusta hyppinyt, mutta ehkä pian olisi toiminnan aika.

”Hoe vain itsellesi että halusit itse mukaan”, Anthony totesi ja väänsi jalkansa risaisen sohvan käsinojalta lattialle. Hän vääntäytyi huokaisten ylös natisevalta sohvalta.

”Lähden kierrokselle”, hän totesi vetäessään asevyön paitansa päälle.

Stevenin hauis jännittyi taas ja sekunnin murto-osan jälkeen puukko rusahti sentin oven kahvan yläpuolelle.

”Ja syömään?” Steven kysyi. Anthony pyöritteli hetken päätään ennen kuin nyökkäsi.

”Jos jonkun siinä matkalla löytäisi”, hän totesi vetäessään takin niskaansa. Steven unohti puukkonsa samantien. Miten ärsyttävä ilmaus, ajattelin vaikka tosin käytin itse aivan samaa. Tiesimme kaikki vallan hyvin, ettei meidän kauaa tarvitsisi etsiä että löytäisimme pahaa aavistamattoman saaliin.

”Jonkun? Minä tarvitsen muutaman”, Steven totesi viileästi. ”Haluan naida ja tappaa.”

Kathy

Hivuttauduin varovaisesti Luken käsivarren alta. Hän murahti unissaan, muttei kuitenkaan herännyt. Mahani murisi vaativasti ja hiivin hiljaa huoneen ovelle. Tunnustelin lattiaa hetken ennen kuin löysin Luken t-paidan jonka pujotin päälleni.

Koko talo oli hiljainen. Käytävässä katseeni kohdistui hetkeksi huoneen oveen, jonka takana tiesin Ninan nukkuvan. Ja varmaan Ethanin myös.

Käteni liukui kaiteella laskeutuessani alas. En viitsinyt sytytellä valoja mutta keittiössä napsautin työtason lampun päälle. Jopa sen valo sai minut hetkeksi räpyttelemään silmiäni.

Nappasin jääkaapista leipätarvikkeet ja laatikosta paistinpannun. Hassua, miten keittiökin oli jo ehtinyt tulla täällä niin tutuksi. En enää muistanut kunnolla oman asuntoni…

Laskin täytetyn leipäni pannulle hiljaa hyräillen ja jäin nojailemaan työtasoa vasten odottaessani leivän valmistumista.

Äkkiä huomasin tuijottavani alakerran käytävän yhtä tiettyä ovea. Kellarin ovea, jonka tummat rajat erottuivat pimeydestä.

Oloni muuttui tukalaksi ja hetken kaduin, etten ollut herättänyt Lukea seurakseni. Etsin kaapista lautasen kääntämättä katsettani ovesta hetkeksikään. Rauhallinen tyyneys joka vielä hetki sitten oli kuplinut sisälläni, oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.

”Hermostuttaako jokin?” kuulin tumman äänen jostain keittiön varjoista.

Kiljahdin pelästyneenä ja käännyin automaattisesti ääntä kohti. Sydämeni hakkasi tietään ulos rinnastani.

Mies astahti valokiilaan niin että erotin hänet.

”Yöpalalla vai?” Steven kysyi matalasti. Minä nielaisin vaivalloisesti.

”Niin…” mutisin ja vilkaisin olkani yli leipää.

”Minullekin maistuisi”, Steven sanoi ja tuijotti minua. Inhottava olo puristi rintaani. Vilkaisin työtasolla olevia leipätarvikkeita.

Steven huomasi katseeni ja naurahti.

”Tuo on kuin tuhkaa”, hän sanoi ja siirsi kiiluvat silmänsä takaisin minuun.

Portaikosta kuuluva kolina sai meidän molempien katseet kääntymään. Luke harppoi suoraan keittiöön. Hän vilkaisi minua huolissaan ja asettui minun ja Stevenin väliin.

”Mielenkiintoinen ajankohta”, hän murahti Stevenille.

”Tietääkseni en ole sinulle tilivelvollinen, mutta tulin juuri... noh, syömästä.” Stevenin ääni hiljeni olemattomiin uhkaavasti.

”Luulin tehneeni selväksi, ettei sinulla ole missään tilanteessa mitään asiaa Kathylle”, Luke totesi jättäen Stevenin selityksen omaan arvoonsa.

”Pääsi unohtumaan”, Steven totesi.

Tunsin kuinka Luke jännittyi entisestään ja painoin käteni Luken paljaalle selälle. En halunnut että hän alkaisi rähinöidä keskellä yötä.

”Puhutaan huomenna. Tehdään asia selväksi”, Luke murahti Stevenille ennen kuin vilkaisi olkansa yli minua.

”Ota leipäsi, mennään takaisin”, hän sanoi minulle. Hänen suunsa oli kireä mutta ääni pehmeä. Nyökkäsin vaitonaisesti. Luke käänsi nopeasti levyn pois päältä ja tarttui toiseen käteeni.

Kävelin kiltisti hänen edellään pois ahdistavasta tilanteesta.

”Satuttiko hän sinua? Ei kai hän koskenut sinuun?” Luken kysyi heti kun pääsimme takaisin yläkerran huoneeseen. Hänen äänestä kuulsi huoli. Hänen katseensa tutki minua pienen pöytälampun valossa minun näykkiessäni leipääni.

”Olen kunnossa”, vakuutin ja laskin leivän yöpöydälle.

”Sinä kiljuit”, Luke sanoi synkästi ja veti minut lähelleen.

”Steven vain yllätti minut”, sanoin hiljaa ja painauduin tiiviimmin Lukea vasten.

”Olisit herättänyt minut, kun lähdit”, hän mutisi hiuksiini.

”En tajunnut”, kuiskasin ja piilotin kasvoni miehen kaulaan. Hän hymähti vastaukseksi.

jatkuu

A/N: Hei vaan kaikille! Tiedän, siitä on ikuisuuuus kun viimeksi jatkoin näitä novelleja, mutta tässä teille jatkoa. Ja hurjan iso kiitos kaikille kommentoijille ja ahkerille lukijoille. Pakkoa sanoa, että hämmästyn (iloisesti) joka kerta kun näen uuden kommentin! Minä vetäydyn tästä taas ylhäiseen yksinäisyyteeni jatkamaan muita novelleja....

Jokaisella pilvellä on kultareuna

Konsta odotti minua koulun ulko-ovilla.

En meinannut huomata häntä, kun ryntäsin ulos vielä nappeja takista kiinni laittaen.

”He odota Riia!” Konsta huusi perääni ja harppoi kiinni sen matkan jonka olin ehtinyt liukastella jäisellä pihalla.

Käännyin hämmentyneenä katsomaan taakseni.

”Mitä sinä täällä teet?” kysyin yllättyneenä vaikka kerta ei ollutkaan ensimmäinen. Oppilaita alkoi virrata ovista kohti bussipysäkkiä.

”Kävelläänkö?” Konsta kysyi. Minä nyökkäsin. Kun olimme ensimmäistä kertaa kävelleet yhtä matkaa, silloin kun Konsta oli pyytänyt minua vanhoihin, olin joutunut lähes juoksemaan pysyäkseni Konstan tahdissa. Nyt hän oli kuitenkin jo oppinut hidastamaan tahtiaan. Tosin hän kuittaili mukamas hitaasta kävelytahdistani lähes joka kerta.

”Tanssit lähestyy”, Konsta mainitsi kuin ohimennen kun olimme kävelleet jo hyvän tovin sanomatta sanaakaan. Minä vain nyökkäsin.

”Oletko harkinnut tanssivasi minun kanssa?” Konsta kysyi hymyillen ja pukkasi minua kevyesti olkapäähän. Minä yritin naurahtaa luontevasti mutta äännähdys oli enemmänkin pakotettu ähkäisy.

”Hei, se on yksi lukion kohokohdista”, Konsta sanoi. Mikä hemmetin myyntipuhe tämä oli?

”Tiedän”, totesin huokaisten. Konsta katsoi minua koiranpentu ilmeellä.

”Tuo ei auta”, sanoin. ”En vain tiedä haluanko tanssia.”

”Kaikki tytöt haluavat. Ole kiltti. Minä tarvitsen parin”, Konsta sanoi ja katsoi minua uudestaan vetoavasti. Konstalla ei olisi ollut ongelmia löytää toista paria jos minä kieltäytyisin.

Minä huokaisin raskaasti. ”No hyvä on”, huokaisin ennen kuin edes kunnolla tajusin. Aivan kuin joku toinen olisi sanonut sen.

”Jes loistavaa!” Konsta hihkaisi enkä voinut olla katsomatta häntä hiukan kummastuneena. ”Millainen päivä sinulla oli?” hän kysyi heti perään vaihtaen puheenaihetta, ennen kuin ehtisin muuttaa mielipidettäni.

”Melko normaali”, vastasin huokaisten.

”Et ollut syömässä”, Konsta sanoi. Tuntui kuin mustapilvi olisi samantien noussut pääni päälle.

”Niin en ollutkaan. Minulla oli eväät”, vastasin hiukan välttelevästi. Miksi hän sanoi noin? Tarkkailiko hän syömistäni? Hidastin risteyksen kohdalla, josta me yleensä käännyimme, mutta Konsta jatkoi eteenpäin.

”Mennään täältä, se tien umpikuja on ihan tukossa lumesta”, Konsta sanoi ja minä kirin hänet taas kiinni. Oikaisimme yleensä muutaman korttelin erään lenkkipolun kautta.

”Et ole käynyt syömässä vähään aikaan”, Konsta sanoi. Minä en vastannut mitään, eikä Konstakaan enää jatkanut aiheesta.

Konsta kääntyi tottuneesti oikealle, mutta minä pysähdyin paikoilleni. En menisi tuolle tielle. Emme yleensä tulleet tältä suunnalta, joten en ollut edes tajunnut mihin olimme kävelemässä.

”Mitä nyt?” Konsta kääntyi kysymään hämmästyneenä kun hän tajusi että olin pysähtynyt.

”Eikö me voida mennä tuolta?” kysyin ja osoitin taaksepäin. Katsoin Konstaa anovasti.

Konsta naurahti. ”Minä asun tällä tiellä.”

Selvitin hieman kurkkuani joka tuntui äkkiä kuivalta kuin Saharan autiomaa.

”No… minä… tuota… minä taidan kiertää tuolta”, sanoin ääni hiukan väristen.

Konsta katsoi ihmeissään suuntaan johon olin osoittanut.

”Eihän siinä ole mitään järkeä, kierrät turhaan koko korttelin”, Konsta sanoi hämmentyneenä. ”Sitä paitsi, etkö pääse suoraan tuon metsän läpi kotiin?”

Pääsin, ajattelin. Otin kuitenkin varman askeleen taaksepäin. En halunnut kulkea siitä. En tätä tietä enkä tuon metsän halki. Katseeni hakeutui automaattisesti siihen paikkaan. Tuolla se oli. Siinä se oli tapahtunut. Kuka tahansa olisi voinut nähdä ja estää sen. Miksei kukaan kävellyt tästä silloin?

Silmissäni sumeni hetkeksi ja käännähdin äkkiä kannoillani.

”Riia!” Konsta huusi perääni hämmentyneenä.

”Sori, mutta mä kierrän!” huusin hädissäni ja jatkoin ripeää kävelyä eteenpäin. Toivoin ettei Konsta juoksisi perääni. Eikä hän juossut.

Olin hengästynyt kun pääsin lopulta kotiin. Olin lähes juossut koko loppumatkan ja sydämeni löi liian tiheään. Potkaisin lattialla olevat postit tieltäni ja lysähdin ulko-ovea vasten. Konsta asui sen tien varrella. Se oli ainoa ajatus joka sillä hetkellä mahtui päähäni. Konsta asui siinä aivan lähellä!

Puhelimeni värisi laukussani. Kaivoin kännykkäni esiin hankalassa asennossa. Tuntematon numero vilkkui ruudulla.

”Riia”, sanoin vastatessani puhelimeen. Yritin kuulostaa normaalilta. Ehkä se olisi mennyt läpi jos soittaja olisi ollut kuka tahansa muu…

”Miten minulle jäi sellainen olo, ettei kaikki ole kunnossa”, Konsta sanoi kuulostaen huolestuneelta. Minä suljin silmäni hetkeksi ja harkitsin lopettavani puhelun samantien, mutta se olisi ainakin todistanut Konstan väitteen todeksi. Painoin puhelimen olkaani vasten ja keräsin kädellä huiskaisemani postit käteeni.

”Ei minua mikään vaivaa”, totesin ja yritin peittää ääneni värinän. Olin surkea valehtelemaan.

Konsta oli hetken hiljaa. ”Haluatko puhua siitä?” hän kysyi lopulta.

Suljin silmäni hetkeksi. En voisi puhua siitä Konstan kanssa. En voisi puhua siitä kenenkään kanssa. En vain… voinut.

”En usko että voin”, sanoin lopulta lähes kuiskaten.

”Aina voi puhua”, Konsta yritti. Minä pudistin päätäni, vaikkei Konsta sitä kyennyt näkemään. Hän kuulosti joltain helvetin psykologilta.

”Usko, en vain voi”, totesin ja nousin lattialta. Laskin laukkuni eteisessä olevalle tuolille.

”Entä jos vain kuuntelen. Mitä ikinä kerrotkin, en ota sitä puheeksi koskaan”, Konsta ehdotti. Tiesin että hän halusi vain auttaa, mutta tämä vain pahensi asiaa.

”Konsta, en vain voi”, sanoin hitaasti. ”Minun täytyy nyt mennä.”

En odottanut että Konsta sanoisi jotain, vaan suljin puhelimen.

Laskin puhelimen laukkuni viereen käsi hiukan täristen.

Minun ei olisi pitänyt kertoa Konstalle mitään. Olisin vain voinut unohtaa koko asian, mutta nyt… Konsta ei ikinä antaisi minun unohtaa.

Olisin tehnyt mitä tahansa jos olisin siinä vaiheessa voinut vaihtaa lukiota. En halunnut nähdä Konstaa. Voisinpa aloittaa puhtaalta pöydältä ja vain uskotella ettei mitään kauheaa ole tapahtunut. En ollut kulkenut enää sitä tietä, millä se silloin tapahtui. Kiersin sen aina. Olin sitten kävelyllä tai tulossa jostain kotiin, en ikinä enää mennyt siitä. Olin jo onnistunut sulkemaan sen mielestäni, ainakin suurimmaksi osaksi. Mutta miksi juuri nyt kaiken oli pitänyt hypätä taas silmille? Juuri kun olin unohtamassa! Niin epäreilua, enkö koskaan pääsisi tästä eroon? Ehkä vika olikin minussa. En koskaan saisi unohdettua, koska vika oli minun. Miksen muka olisi voinut juosta pois? Tai taistella vastaan? Minä itse olin antanut sen tapahtua. Olin… syyllinen.

Selasin hitaasti posteja, heittäen mainoksia lehtikoriin. S-eturyhmän lehti, Stockmannin mainoslehti jonka kannessa poseerasi kamalan laiha nainen hiukset hulmuten ja sitten vuorotellen laskuja ja pienmainoksia joista joka toinen tuntui olevan lähi pitseriasta.

Sitten kesken mainosten käteeni osui kirje. Siis oikea kirje, ei mikään lasku tai muu rapiseva kuori vaan oikea kirje. Postimerkistä huomasin sen tulleen Amerikasta. En voinut olla hymyilemättä. Maija ei ollut sellainen, jonka olisi odottanut lähettävän etanapostia, vaan viestin Facebookin tai Skypen kautta. Olin kuitenkin toivonut, että hän oikeasti kirjottaisi.

Pliis sano, ettei mun tarvi enää kirjottaa tällasii historiallisia läpysköitä. Kaikki mitä mä nyt kerron, on kuitenki, sitte ku luet tän jo viikkokausia vanhoja.

No mutta, tervehdys sinne tuhansien kilometrien päähän! Tää on aivan mahtavaa. En tiedä mitä mun pitäis sanoa kun on niin paljon kerrottavaa. Muutama kuukausi jo hurahtanut enkä vieläkään oo ihan tottunut kaikkeen. Puhuminen menee jo paremmin, alku oli ihan hirveetä kun olin kokoajan ihan lukossa, ku aattelin, ettei kukaan kuitenkaa ymmärrä mitä yritän sanoa. Kaikki on tosi kiinnostuneita, ku oon ulkomaalanen ja kaikilla riittää kysymyksiä. Onneksi tääl on yks toinenkin vaihtari, Karita, se on Saksasta. Me oltiin tosi hyviä kavereita jo ekasta päivästä asti. Elämä on yllättävän samanlaista täällä, koulun jälkeen vietetään aikaa kavereiden ja perheen kaa. Mä jatkoin tanssia täällä, käyn joka tiistai ja torstai koulun jälkeen tanssimassa.

Hyppäsin pitkän kirjeen viimeiseen kappaleeseen.

Tässä tais olla nyt tän hetkiset jutut. Sano terkkuja kaikille, ja lähetä sähköpostilla kaikki uusimmat juorut! Pärjäile,

terkuin, Maija

Taittelin kirjeen takaisin kuoreensa. Pärjäile… Just niin, pärjäile, ihan yksin.

jatkuu

A/N: Noniiin, saatte nyt näin sunnuntai-illan kunniaksi jatko-osan tähänkin! No mukavaa alkavaa viikkoa kaikille, minäpä jatkan kirjoittamista :)

Fuksianpunainen pioni

Osa 19

Kathy

Nina vilkaisi minua siihen malliin, ettei antaisi anteeksi jos antaisin Ethanin viedä hänet. Mitä minä olisin kuitenkaan voinut tehdä? En minä onnistu Ethania pidättelemään jos hän haluaa jutella Ninan kanssa.

Ethan oli kyllä kieltämättä tullut kreivin aikaan. Ainakin minun mielestäni. Painoin pääni huokaisin takaisin tyynyyn.

Ajatukseni keskeytyi kun tunsin lämpimän ilmavirran ohimollani.

"Teillä taisi olla mielenkiintoinen keskustelu", Luke mutisi korvaani. Hänen kätensä siirsi hiuksiani paljastaen kaulan ja niskan.

Miten hän saattoi tietää? Olin aivan varma, että hän osasi lukea ajatuksia ja pimitti sen minulta.

"Sydämesi hakkaa kamalan nopeasti", hän jatkoi ja tunsin lämpimän lipaisun korvallani. Nuolaisiko hän juuri minun korvaani?

"En tiedä mitä kuvittelet", aloitin yllättävän käheällä äänellä. Rykäisin hieman ennen kuin jatkoin. "Kerroin vain Ninalle kaiken tarpeellisen."

"Haluanko minäkin tietää?" Luke kysyi. Tunsin hänen painonsa päälläni.

"Tyttöjen juttuja", totesin lyhyesti. Kenen tahansa miehen pitäisi kyetä päättelemään siitä. Tarkemmin en sanoisi.

"Kerro nyt. Olen vastustamaton vai mitä?" Luke maanitteli ja kietoi kätensä ympärilleni.

Mutisin tyynyä vasten jotain sen tapaista kuin "saakelin manipuloija". Sitten tajusin mitä hän oli sanonut.

"Hei! Sinä salakuuntelit!"

Luke naurahti ja painautui tiiviimmin minua vasten.

"Luke", sanoin varoittavasti. Vihasin salakuuntelijoita. Paitsi jos kyseessä oli Luke, mutta en minähän en myöntäisi sitä. "Oletko kuullut että sala-"

"Kerro vain mitä haluan tietää", Luken ääni keskeytti saarnani salakuuntelusta.

"Ei minun tarvitse kertoa, koska kuuntelit kuitenkin", sanoin tyynyä vasten ja yritin kuulostaa vihaiselta.

"Koska tiesin, ettet kuitenkaan kerro", Luke sanoi. Tunsin hänen huulensa niskallani.

Minä tuhahdin vastaukseksi.

"Yksi asia jäi kuitenkin mietityttämään", Luke jatkoi. Saatoin kuulla hymyn hänen äänestään.

"Niin se tuppaa menemään kun salakuuntelee", totesin kylmästi.

Luke ei sanonut mitään. Huomaamattani koko kehoni jännittyi kun odotin mitä hän sanoisi.

"Olet siis ihastunut", Luke totesi lopulta. Minä voihkaisin tyynyä vasten.

"Minuun", Luke jatkoi. Hitto, hän puhui kiusoittelevasti. En tehnyt elettäkään vastatakseni hänelle. Tunsin kuitenkin kuinka poskiani kuumotti ja hengitykseni oli taas kuin varkain kiihtynyt.

"Okei mene muualle idiootti", tuhahdin lopulta ja olin aikeissa nousta. En tajua kuinka olin kuvitellut sen olevan mahdollista kun Luke makasi päälläni.

"Hei hei, et mene mihinkään", Luke murahti ja painoi minut tiiviimmin sängyn ja itsensä väliin. "Miksi en ole kuullut sitä sinulta?" hän kysyi.

Noniin. Hän siis haluaa kuulla sen minulta? Jahas...

"Koska se on sinulle vain seksiä", totesin. Luke hengähti korvaani.

"Onko?"

"On." Tai en minä tiennyt. Ei hänkään ole koskaan sanonut mitään... että pitäisi minusta.

"Mitäpä jos korjaamme hiukan tätä täysin perätöntä väitettäsi", Luke sanoi ja nosti itseään päältäni hiukan. En ehtinyt edes hengähtää pettymyksestä kun hän oli jo kiepauttanut minut ympäri.

Tuijotin hänen tummiin silmiinsä.

”Noniin. Olenko minä sanonut niin?” Luke kysyi ja tuijotti minua herkeämättä.

”Ööh”, aloitin ja mietin kuumeisesti mitä hän oli juuri kysynyt. ”Et?” vastasin lopulta.

”Olenko antanut ymmärtää niin?”

”Minä en…” aloitin. En kerta kaikkiaan enää muistanut mistä oli puhe.

Luke katsoi minua hetken toinen kulma koholla. ”Olenko antanut ymmärtää että tämä kaikki on minulle pelkkää seksiä?” hän kysyi hiukan liioitellun hitaasti.

”Se vähän riippuu”, vastasin lopulta. Ääneni oli taas kadonnut johonkin.

”Mitä sinä taas sekoilet?” Luke kysyi virnistäen.

Minä kohensin hiukan asentoani hänen allaan. ”Et ole sanonut koskaan mitään... etteikö asia olisi niin.”

Luke pyöräytti silmiään. ”Ja koska en ole sanonut mitään, teet johtopäätöksen, ettet merkitse minulle mitään?”

Olinko tosiaan sanonut niin? Kurtistin hieman kulmiani.

”Kathy”, Luke aloitti hitaasti. ”En todellakaan käsitä, mikä tässä on jäänyt sinulle epäselväksi.”

Minä auoin suutani hetken ennen kuin siristin silmiäni. ”Sinä.” Tiesin olevani epäreilu.

Luken kulmat kohosivat hiusrajaan asti. ”Okei, ohitetaan tuo. Olet kamalan itsepäinen.”

Minä mulkaisin Lukea ja kohotin käteni työntääkseni hänet kauemmas. Luke tarttui käteeni ja vetäisi sen pääni yläpuolelle. Hän virnisti kun katsoin häntä hiukan moittivasti.

”Mutta usko pois pidän siitä”, hän sanoi ennen kuin painoi huulensa huulilleni. Vaativa suudelma runnoi hellästi huuliani. Käteni kietoutuivat kuin varkain hänen niskaansa.

”Huomaatko?” kysyin hengästyneenä kun Luken huulet jatkoivat matkaansa kaulalleni.

”Mitä?” hän mutisi solisluutani vasten.

Vetäisin käteni vapaaksi hänen otteestaan ja vetäydyin nopeasti kauemmas. Tiesin, että Luke olisi kyllä voinut estää sen, mutta hän jäi kiltisti paikoilleen.

”Mitä minä merkitsen sinulle?”

Tuijotimme taas hetken toisiamme hiljaisina. Huokaisin, hän ei selvästikään aikonut vastata minulle.

”Paljon”, hän vastasi lopulta.

Se ei ollut ihan se vastaus mitä odotin. En voinut olla puraisematta huultani.

”Eli… välität minusta?” kysyin ja vilkaisin miestä kulmieni alta.

”Minä rakastan sinua.”

Luke sanoi niin nopeasti, etten ehtinyt tajuta sitä kunnolla, ennen kuin hänen huulensa olivat jälleen tiiviisti omiani vasten. Värisin yllättyneenä.

”Sinä… mitä?” kysyin ja erkanin taas suudelmasta.

”Kathy, ole nyt vain hiljaa. Kuulit kyllä mitä sanoin”, Luke mutisi tummalla äänellä painautuen uudestaan minua vasten.

Ethan

Mulkoilin Ninaa joka seisoi keskellä huonetta leuka pystyssä tuijottaen takaisin.

”En pidä siitä, että uhittelet”, sanoin hitaasti astuen joka askeleella lähemmäs.

Nina mutristi huuliaan ja katsoi minua tarkasti. ”En ole pahoillani.”

”Sinun pitäisi olla”, totesin. Seisoimme vastakkain. Nina tuijotti itsepäisesti poispäin minusta.

”Minä en ole komenneltavissasi”, Nina puusahti vihaisena.

Puristin käteni nyrkkiin yrittäen hillitä itseäni. Riitaa oli jatkunut jo ihan tarpeeksi kauan.

”Miksi teillä on täällä murhaajia, jos kerta minä ja Kathy olemme täällä?” Nina tiuskaisi kun en sanonut mitään.

”Koska meillä on tehtävä”, ärähdin. Nina ei näyttänyt edes säpsähtävän.

”Niin joo tapatte vampyyrejä, no miksi sitten jumitatte täällä?!” Nina kirahti.

Hiton tietämätön nainen! ”Ei se ole niin yksinkertaista!”

”No eipä tietenkään sinun kanssasi!” nainen huusi. Minä hätkähdin ja käteni lennähti Ninan kurkulle.

Hän säikähti aivan selvästi mutta naamioi sen pian raivon taakse.

”Laske minut alas!” Nina kivahti.

Minä ärähdin vastalauseen ja tyrkkäsin naisen sängylle. Punertavat hiukset levisivät patjalle viuhkan tavoin.

”Vihaan sinua!” Nina huusi päin naamaani. Minä pudistin päätäni itsekseni ja nappasin naisen ranteista kiinni. Kuin salamana huomasin naisen oikean polven liikahtavan. Se ehti osua minua lonkkaan ennen kuin lukitsin sen painollani. Jestas miten seksikkäältä hän näytti.

Ninan ilme synkkeni entisestään hänen taistellessaan raajojaan vapaaksi painoni alta. Turhaan.

”Vihaan… sinua…” hän puuskahti tempoessaan jalkaansa. Häntä tuntui ärsyttävän entisestään se että kykenin pitämään hänen rimpuilevia käsiään vain yhdellä kädellä. Tai muutamalla sormella.

”Tappele reilusti”, Nina ärähti repiessään ja riuhtoessaan.

Mietin kuinka huvittavalta se mahtoi näyttää. Nina rimpuili ja tappeli vastaan minkä jaksoi, mutta minun ei tarvinnut kuin istua hänen jalkojensa päällä ja pitää toisella kädelläni hänen ranteensa tiukassa lukossa.

”Alat ottaa hermoilleni!” Nina ärähti.

En voinut kuin nauraa Ninan raivoisalle katseelle.

”Joko alkaa riittää?” kysyin virnistäen ärsyttävästi. Nina siristi silmiään ja hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi.

”Minä tapan sinut”, hän murisi.

Minä esitin pelästynyttä. ”Hui kun pelottaa.”

”Murran luusi ja katkaisen kaulasi”, Nina ärisi allani silmät viiruina.

Minun oli pakko nauraa. ”Kultapieni, sinä tuskin pärjäät demonille.” Nojauduin hiukan lähemmäs Ninan kasvoja. Niin lähelle, että saatoin tuntea hänen lämpimän kiivaan hengityksensä kielelläni.

”Ja yksi asia vielä… kyllä, se on parempaa demonien kanssa”, sanoin mahdollisimman hitaasti ja vihjailevalla äänellä ennen kuin katosin Ninan päältä.

Kuulin käytävään asti Ninan raksuttavat aivot, eikä kestänyt kuin muutama sekunti…

”Senkin LIKAINEN… SALAKUUNTELIJA!”

En voinut olla naurahtamatta. Raivoisat askeleet kuuluivat lähempää ja Nina vetäisi oven auki lähes täristen raivosta.

”Se oli kahden keskeinen keskustelu!” Nina raivosi harppoessaan lähemmäs. Hän iski nyrkkinsä vatsaani kerran, toisen ja kolmannen. Toivoton yritys, hän ei saisi tehtyä edes mustelmaa.

”Senkin irstas vanha SIKA!”

Minä pärskähdin hiukan.

”Kuinka sinä kehtaat!” Nina kiljui oktaavia ylempää kuin normaalisti. Jestas tuossa naisessa riitti ääntä.

jatkuu...

A/N: Hmm... Täytyy myöntää että olen erittäin pettynyt, itseeni siis. Taas jatkoin tätä enkä noita muita... Nyt mä ryhdistäydyn ja kirjotan noita hiukan vähemmälle huomiolle jääneitä novelleja. Mutta sama vanha virsi taas, lukekaa ja kommentoikaa.