tiistai 12. maaliskuuta 2013

Fuksianpunainen pioni

Osa 21



Luke
”Hitto vieköön kanssasi”, ärähdin hampaat välähtäen. Steven nojasi rennosti taaksepäin huulillaan hymyn kare.
”Älähän nyt liioittele”, Steven virnisti. Hän pyöritteli puukkoa sormiensa välissä.
En voinut olla kiristelemättä hampaitani. Harpoin muutaman askeleen lähemmäs.
”Steven, vittu pidä huolta, ettet koskaan, koskaan, vilkaisekaan häneen”, ärähdin ja revin miehen tuolista. Steven ei tuntunut hetkahtavan lainkaan. Repäisin puukon hänen kädestään ja pudotin sen aivan hänen jalkansa viereen.
”Entä jos hän sattuu tulemaan minun luokseni?” Steven kysyi ärsyttävästi virnistäen.
”Usko pois, niin ei käy, mutta sinä, helvetti soikoon, sinä et katso häneen enää koskaan, tai minä tapan sinut”, uhosin silmät leimuten.
Steven tuijotti hetken yhtä vihaisena minua kuin minä häntä.
”Ala painua”, sanoin lopulta ja päästin irti tämän paidan kauluksesta.
Steven ei vaivautunut sanomaan enää mitään, vaan nappasi takkinsa ja vetäisi puukkonsa irti lattiasta ja katosi.
Minä läimäytin puukon iskuja täynnä olevan oven auki ja marssin yläkertaan.

Ethan, Rick ja Anthony istuivat keittiön ääressä kun astelin sinne pitkin askelin. Ethan vilkaisi ilmettäni, muttei sanonut mitään.
”Steven on poissa pelistä”, totesin yksinkertaisesti. Anthony vilkaisi Rickiä.
”Kuule, Luke. Oletko varma ettet ylireagoinut?” Rick kysyi ja kohotti kulmaansa. Ethan loi Rickiin varoittavan katseen, mutta minä olin jo astellut Rickin eteen.
”En estä sinua häipymästä Stevenin perään, mutta teen jälleen selväksi sen, että kun on kyse Kathystä, minä en kaihda keinoja pitääkseni hänet turvassa”, ärisin. Rick katsoi minua arvioivasti. Tunsin kuinka kehostani huokui viha eikä kukaan voinut olla huomaamatta sitä.
”Oli sitten kyse vampyyreistä, Stevenistä tai teistä”, sanoin hitaasti ja vetäisin tuolin alleni. Anthony vilkaisi Rickiä.
”Mutta miksi halusin jutella”, aloitin uudelleen aivan toisenlaisella äänellä. ”Meidän täytyy tehdä suunnitelma.”
Ethan kurtisti kulmiaan. ”Vihdoin jotain toimintaa?” hän kysyi virnistäen.
”En luota Steveniin, hän tietää mitä aiomme, joten haluan toimia nopeasti”, mutisin. Käänsin katseeni toisella puolella istuvaan kaksikkoon.
”Jos haluatte lähteä, nyt on viimeinen mahdollisuus”, sanoin hitaasti. Anthony pudisti päätään.
”Ehei, tiedät että haluan niistä verenimijöistä eroon”, Anthony naurahti ja nojautui hiukan eteenpäin. Rick näytti hetken epäröivältä.
”Tiedät, että Steven on meille kun veli. En väitä, että hän olisi mitenkään helppo olento, mutta hän on kaltaisemme”, Rick sanoi ja nosti leukaansa hiukan.
Minä huokaisin turhautuneena. ”Niin kuin sanoin, voit minun puolestani lähteä jos haluat.”
Rick ei noussut joten huokaisin ja jatkoin. ”Joten, tiedämme missä he majailevat. Meidän tulisi käyttää heikkoa hetkeä, jolloin hyökätä…”

Nina
”Tuo on lapsellista”, sanoin Kathylle joka oli painanut lasin kiinni lattiaan, ja yritti kuunnella keittiössä käynnissä olevaa keskustelua.
Kathy huitaisi kättään hiljentääkseen minut. Minä huokaisin ja istuin lattialle.
”Oikeasti? Etkö luota siihen, että Luke kertoo sinulle?” kysyin kulmat koholla.
”Ole hiljaa”, Kathy sihahti ja laski korvansa jälleen lasin pohjaan kiinni.
”Ei tuosta ole apua”, tuhahdin.
”He hyökkäävät huomenna”, Kathy sanoi. Minä katsoin häntä epäuskoisesti.
”Hei Kathy, anna olla. Minä haluan kuulla mieluummin Ethanilta kuin sinulta. Sitä paitsi, etkö muista että eilen riideltiin salakuuntelusta, ja nyt sinä…” paasasin. En kuitenkaan ehtinyt puhua loppuun, kun Kathy viskaisi minua tyynyllä.
”Mutta tilanteet ovat aivan erilaiset”, Kathy sihahti. ”He kuuntelivat yksityistä keskustelua.”
Minä huokaisin. ”Kathy, uskon että he voivat kuulla tämän keskustelun, ja teet itsesi vain naurunalaiseksi”, totesin lyhyesti. Kuin taikaiskusta Kathy potkaisi lasin nurin.
”Hitto, totta”, hän mutisi. Minä vilkaisin häntä huvittuneena.
”Ärsyttävää”, Kathy tuhahti. Hän istui hetken lattialla kuin murjottava lapsi ennen kuin nousi ylös. Hän istui sängyn laidalle. ”Kertoiko Ethan jo sinulle viime yöstä?” Kathy kysyi hiljaisemmalla äänellä. Hän oli nojautunut minua kohti.
”Ei”, vastasin hiukan kummastuneena. ”Tapahtuiko jotain?”
”Steven säikäytti minut, kun olin tekemässä yöpalaa. Luke ei ilahtunut kauheasti. Hän oli aamullakin kamalan äreä”, Kathy sanoi matalalla äänellä.
Kathy hypisteli paitansa helmaa.
”Minä en pidä tästä”, sanoin äkkiä. ”Tiedätkö ollenkaan mitä on tapahtumassa?” kysyin katsoen Kathyä tiedonjanoisena. Kathy pyöritteli hetken päätään.
”He aikovat tappaa vampyyrit…” Kathy sanoi hitaasti.
”Tarkoitin”, aloitin, mutten ehtinyt jatkaa, kun ovelta kuului koputus. Meidän molempien katseet kääntyivät ovelle.
”Sisään”, Kathy kutsui.
Ethan läväytti oven sepposen selälleen.
”Kokous on päättynyt”, hän sanoi ja heilautti kättään kunnioittavasti. Minä vilkaisin Kathyä huvittuneena.
”Ja?” Kathy kysyi katsoen Ethania odottavasti.
”Luulin että tiedät jo”, Ethan sanoi ilkikurisesti ja asteli huoneeseen. Hän nappasi minua vyötäröltä ja veti itseään vasten. Pyristelin hiukan vastaan, mutta eihän siitä mitään apua ollut.
”Okei, selvä. Minä lähdenkin”, Kathy totesi pisteliäästi.
Ethan äännähti hyväksyvästi. ”Teepä se”, hän sanoi hiukan liian vihjailevalla äänellä. Pukkasin miestä kyynärpäällä vatsaan, saamatta häntä edes hätkähtämään. Hänen kätensä kutitteli ihoa lantioni kohdalta. Älähdin yllättyneenä, sillä en ollut huomannut hänen kätensä siirtyneen paitani alle.

 Kathy
Koin parhaaksi häipyä, sillä en palanut halusta nähdä Ethania ja Ninaa vehtaamassa yhdessä. Kävelin ripeästi pois oven edestä
Luke nojaili meidän makuuhuoneen oveen. Hänen ilmeensä oli hiukan kireä, mutta silmät katsovat minua lämpimästi jopa ilkikurisesti.
”Älä sano mitään”, mutisin työntäessäni hänet sivuun. Saatoin arvata mitä hän ajatteli. En halunnut kuulla kuittailuja salakuuntelustani. Luke naurahti hiukan.
”Ei sitten.” Luken ääni oli vitsaileva. Minä käännyin ympäri ja katsoin häntä herkeämättä. Luke kohotti kulmaansa kysyvästi.
”No aiotko kertoa mistä te puhuitte?” kysyin hiukan ärtyneenä.
Luke katsoi minua huvittuneena. ”Sinä taisit käskeä minua olemaan hiljaa”, Luke totesi muistuttaen. Hän virnisti niin että toinen suunpieli nousi hiukan ylemmäs. ”Ja luulin että tiedät jo”, hän lisäsi.
Minä mulkaisin Lukea pahasti. ”Ei sitten”, murahdin. Purin huultani kun käännyin ympäri. Kuulin Luken huokaisevan. Vilkaisin sivusilmällä kun Luke istahti sängyn laidalle.
”Kat”, hän huokaisi. Minä vilkaisin häntä. Hän koukisti sormeaan kutsuvasti.
”Tule tänne”, hän sanoi maanitellen. Käännyin puolittain häntä kohti. Hän katsoi minua vetoavasti. ”Tule nyt, niin kerron mitä me sovimme huomisesta”, Luke sanoi. Lauseen loppu rikkoi jonkin lumoutumisen. Pudistin päätäni hiukan mutta astelin kuitenkin hänen luokseen. Seisoin hänen edessään melko uhmakkaasti. Luke siirtyi hiukan ja taputti sänkyä jalkojensa välissä.
”Istu”, hän käski. Ei mennyt kuin sekunti kun istuin sängyn reunalla. En edes kunnolla tajunnut sitä. Luke kietoi kätensä ympärilleni ja veti minut lähemmäs.
”Kuinka paljon sinä kuuntelit?” Luke kysyi naurahtaen. Minä mutristin suutani ja yritin vetäytyä irti hänen otteestaan. Luken ote kuitenkin tiukentui ja minä älähdin vihaisena.
”Varo sanojasi”, murahdin hapaiden välistä. Tunsin kuinka Luke naurahti. Tunsin lämpimän ilmavirran niskassani.
”Älä suutu”, Luke mutisi ja painoi kuumat huuleensa niskaani. Henkäisin kun kylmät väreet sävähtivät lävitseni.
Mikä ihme hänessä sai mielialani muuttumaan lennosta? Vilkaisin häntä olkani yli.
”No aiotko kertoa vai aiotko puhallella korvaani vielä pitkäänkin?” kysyin ja katsoin häntä odottavasti.
Luke hymähti ja näykkäsi korvalehteäni. ”Enpä tiedä”, hän vastasi kuiskaten käheästi korvaani. En voinut olla tuhahtamatta. Hänen kätensä liukui reittäni ylemmäs. Läppäisin käden pois ja käännyin kasvot häneen päin.
”Kerro”, komensin ja katsoin häntä tiukasti silmiin. Luken ilme tummeni hiukan. ”Te hyökkäätte huomenna, eikö niin?”
Luke sipaisi sormellaan hiussuortuvan kasvoiltani korvan taakse. Purin huultani.
”Ei sinun tarvitse huolehtia siitä”, Luke sanoi. Hänen äänensä ei kuitenkaan kuulostanut normaalilta.
Katsoin häntä huolestuneena. ”Luke”, aloitin, mutta en ehtinyt jatkaa kun Luke painoi sormensa huulilleni.
”Kun minä sanon, ettei sinun tarvitse huolehtia”, Luke sanoi ja hengähti hiukan. ”Minä todella tarkoitan sitä. Vaikka me hyökkäämme huomenna, minulle ei tapahdu mitään”, hän jatkoi ja katsoi minua tiukasti.
Minä tiesin näyttäväni surulliselta. ”Mutta”, aloitin, mutta tällä kertaa Luke sulki suuni huulillaan.
Minä tuhahdin hiukan ja vetäydyin kauemmas. Luke näytti pettyneeltä ja muotoili kasvoilleen koiranpentuilmeen. Tosin epäonnistuneen sellaisen.
”Mitä jos sinulle käy jotain?” kysyin välittämättä Lukesta joka pyöräytti silmiään. Hän pullisteli hiukan lihaksiaan.
”Ai minulle vai?” hän kysyi kohottaen toista kulmaansa.
Minä mulkaisin häntä. ”Etkö oikeasti tiedä miltä minusta tuntuu vain odottaa täällä?” tivasin jo ärsyyntyneenä. ”Oletko sinä muka kuolematon? Et, ne voivat tappaa sinut.”
”Mieluummin minut kuin sinut”, hän totesi vakavana. Minä henkäisin nopeasti.
Luke huokaisi. ”Oikeasti. Rauhoitu nyt, en todellakaan halua riidellä tänä yönä”, hän sanoi ja veti minut taas lähelleen.
Minä huokaisin ja annoin periksi. Ehkä minun piti vain luottaa siihen, että Luke huolehtisi itsestään. ”Tulet sitten takaisin”, murahdin. Luken keho hytkyi hiukan naurusta.

jatkuu...

A/N: Mulla on tänään hyvä päivä. Se oli aika hyvä lausahdus. Mutta tämä mun lemppari tarina sai nyt jatkoa. Hihii. Ja sen kummempia kirjoituksia, koska en nyt ole näköjään kovinkaan tuotteliaalla tuulella, vetäydyn kouluhommien pariin ja pilaan hyvän päiväni... Noh, pakko ikävätkin asiat on hoitaa. Kivaa tiistai-iltaa kaikille! :)

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Julkkis osa 28



En voinut olla hymyilemättä. Tajusin sen vasta kun poskilihaksiin sattui. Olin jäänyt eteiseen hämmentyneenä mutta iloisena. Miika oli suudellut minua. Hän oli ihan oikeasti suudellut minua! Mieleni olisi tehnyt kikattaa kuin pikkutyttö.
Anton kurkisti eteisen oven raosta.
”Minä tiesin sen”, hän sanoi virnuillen.
Vaikka Antonilla oli harvinaisen ärsyttävä ilme, se ei saanut hymyäni hyytymään.
”Ole hiljaa”, totesin hymyillen ja leijailin huoneeseeni. Anton seurasi kannoillani puhuen jotain virnuilevasti, mutten tarkalleen ottaen edes kuunnellut häntä. Suljin huoneeni oven aivan hänen nenänsä edestä.
Kaaduin selälleni sänkyyni puristaen tyynyä sylissäni. Minun oli pakko tukahduttaa kikatukseni tyynyyn. Että oli hyvä olo.

Miika odotti minua siinä samassa paikassa jossa aina ennenkin aamuisin. En voinut olla hymyilemättä kun näin hänet. Emme olleet sopineet mitään, mutta siinä hän odotti. Niin kuin ennen vanhaa. Ajatukseni sai minut naurahtamaan hiukan. En kyennyt katsomaan Miikaa, joka kuitenkin tuijotti minua kokoajan kun lähestyin häntä. Hän katsoi minua virnistäen kun vihdoin pysähdyin hänen eteensä.
”Hei”, sanoin ja nostin leukaani katsoakseni häntä.
”Hei vaan”, Miika vastasi katsoen minua hymyillen. Hän nyökkäsi hiukan. Hänen kätensä hipaisi omaani. Minä virnistin hiukan ja tartuin hänen käteensä. Yritin sovittaa askeliani hänen harppauksiensa tahtiin. Huomasin Miikan vilkaisevan minua virnistäen.
”Joten…” Miika aloitti kun lähestyimme koulua.
Vilkaisin poikaa kysyvänä.
Miika naurahti hiukan. ”Siitä eilisestä vain…”
Minä pysähdyin. Miika kääntyi katsomaan minua.
”Ollaan vaan enemmän kuin kavereita”, sanoin hymyillen ennen kuin Miika ehti jatkaa. Miikan kasvot sulivat hymyyn joka sai minut veteläksi.
”Vihdoin”, hän totesi ja kumartui painamaan kevyen suudelman huulilleni. Sen jälkeen hän nappasi minua taas kädestä. Minä tiesin hymyileväni typerästi. ”Et uskokaan kuinka kauan olen halunnut sanoa kaikille että olet tyttöystäväni”, Miika huokaisi. Minä naurahdin. Miika oli niin… outo.
”Muistatko ne pikkujoulut?” Miika kysyi äkkiä. Minä käännyin katsomaan häntä. Olimme jo lähes koululla.
”Tietysti”, sanoi hymyillen. ”En voisi unohtaa.”
”Tiedäthän, että pidin sinusta jo silloin”, Miika sanoi. Minä hymyilin hiukan.
Nyökkäsin nopeasti. ”Luulen, että tiesin sen”, sanoin. Pysähdyin ja vetäisin Miikaa kädestä niin että hänkin pysähtyi. ”Tai siis taisin aavistaa sen”, jatkoin virnistäen. Miika naurahti ja vetäisi minut taas liikkeelle.
”No niin pikku julkkis, tulehan ettei myöhästytä. Hoidetaan koulupäivä kunnialla”, hän totesi leikkisästi saaden minut tuhahtamaan lausahdukselleen.

Suljin kaapin oven ja tungin avaimet laukun sivutaskuun. Miika oli kadonnut jo historian luokan eteen. Huomasin Annin tuijottavan minua käytävän päästä.
Minä tuhahdin ja käänsin selkäni parantaessani otetta laukustani. Tiesin että saisin kuulla hänen sanottavansa filosofian tunnilla, joka alkaisi liiankin pian. Ja mieluummin kuuntelin häntä vasta kun oli aivan pakko, enkä vapaaehtoisesti välitunnilla.
Menin suorinta tietä filosofian luokkaan ja istuin laikalleni kolmanteen riviin. Muutama takanani istuva tyttö kuiskutteli kiivaasti. Olin erottavani supinan keskeltä minun ja Miikan nimet. En katsonutkaan Annia, kun tämä istui viereiseen pulpettiin. Olin avannut jo vihon ja pidin kynää kädessäni. Anni kääntyi taaksepäin ja osallistui kuiskutteluun. Nyt erotin myös Emilin nimen. Paiskasin kynän vihon päälle turhautuneena. Supina ei tuntunut lakkaavan edes opetuksen ajaksi.
Yritin todella keskittyä opetukseen mutta takaa kuuluva supina veti kaiken keskittymiskykyni, ihan huomaamattani.
”Olet siis yhdessä Miikan kanssa?” Anni kysyi yllättäen. Minä suljin silmäni hetkeksi. Olinkin jo miettinyt, jaksaako hän avata suutaan ollenkaan. Käännyin katsomaan häntä hitaasti. Asia oli levinnyt nopeasti. Anni oli nojautunut viereisestä pulpetista hiukan minua kohti. En voinut olla huomaamatta kuinka edessämme istuvatkin nojautuivat hiukan taaksepäin kuullakseen paremmin. Huomasin ajattelevani, että hänellä oli aivan liian tumma meikkivoide.
”Mitä se sinua kiinnostaa?” kysyin melko kylmästi. Anni vain mutristi huuliaan.
”En vain olisi uskonut teistä”, Anni sanoi hiukan vihjaillen ja katsoi minua merkitsevästi. Kommentti ärsytti minua suunnattomasti.
”Mitä ikinä tarkoitatkaan, olet väärässä”, totesin ja käännyin katsomaan taululle.
”No mieti nyt. Olette kuin sisaruksia”, Anni kuiskasi kumartuen lähemmäs. ”En minä voisi…”
”Me emme ole sisaruksia”, kivahdin turhan kovaäänisesti saaden muutaman mulkaisun lähellä istuvilta oppilailta. ”Enkä usko ystävyyden olevan pahitteeksi”, jatkoin hiukan hiljempaa ja käänsin katseeni pois.
Anni kohotti tarkkaan muotoiltuja kulmiaan. ”Niin eipä kai”, hän totesi kylmästi.
Tuhahdin ja kirjoitin vihaisena valkokankaalle heijastettuja muistiinpanoja.
Istuin tuolillani kykenemättä rentoutumaan. Annin läsnäolo ja inhottava supina ajoivat minut melkein hulluuden partaalle ja olin helpottunut kun kello viimein soi tunnin loppumisen merkiksi.
Juoksin luokasta ulos ensimmäisenä ja olin kirjaimellisesti törmätä Miikaan joka nojaili seinään heti oven ulkopuolella.
”Miten sinä jo nyt olet siinä?” kysyin. Tiesin ääneni olevan kireä ja tiuskiva. Miika vilkaisi minua yllättyneenä.
”Me pääsimme muutaman minuutin ajoissa”, hän totesi ja vilkaisi filosofian luokkaan nopeasti. Huomasin hänen säälivän katseen. Hän oli tajunnut hermostuneisuuteni syyn kun oli nähnyt Annin.
Tunsin kännykän värisevän laukussani.
”Ei voi olla totta”, ärähdin kun huomasin soittajan nimen. Miika ei katsonut minua enää niin kummastuneena. Harpoin kauemmas luokan edestä. Miika seurasi minua vaitonaisena.
”No mitä sinä nyt haluat?” kivahdin kun puhelimeen.
Kuulin Emilin naurahtavan. ”Hei vaan sinullekin. Soitin vain varmistaakseni että tiesit suunnitelmanmuutoksesta”, Emil totesi. Minä vilkaisin Miikaa ja siirryin hiukan kauemmas.
”Mikä muutos?” kysyin.
”Julkkarikeikkaa aikaistettiin”, Emil totesi hiukan venytellen.
Just. ”Aha, ja Antti ei ajatellut ilmoittaa minulle vai?” kysyin. Ihan tosi, enhän minä muuta kuin ollut se toisen levyn laulaja.
”En tiedä. Kaipa se oli soittamassa pikapuoliin”, Emil totesi.
”No milloin se keikka on?” kysyin pyöräyttäen silmiäni. Miika katsoi minua kysyvästi ja pudistin pienesti päätäni.
”Ensi viikon viikonloppuna”, Emil totesi kuin maailman yksinkertaisimman asian.
”Ensi viikon?!” kysyin järkyttyneenä.
”Eihän se tietenkään ole mikään ongelma, Aura. Asiat tärkeysjärjestykseen. Tämä on aika tärkeä”, Emil sanoi.
”Sinäpä sen sanoit. Tärkeysjärjestys… sen olenkin tehnyt. No kiitos vaan tiedosta, näemme siis siellä”, totesin kylmästi ja suljin puhelun.
Miika ei edes kysynyt mitään. Onneksi.

En tiennyt kuinka paljon minun olisi pitänyt stressata keikasta. En jaksanut juurikaan miettiä asiaa muuten kuin, että olin tehnyt miljoona eri suunnitelmaa miten kertoisin lopettavani levytyksen toistaiseksi tähän.
Viikko meni niin nopeasti, etten edes tajunnut.
Lauantaina koko perhe oli pakkautunut autoon Miika mukaan lukien. Vasta automatkalla taisin kunnolla tajuta mihin olimme matkalla.
Vilkuilin aina välillä vieressäni istuvan Antonin olan yli. Tämä näpytteli keskittyneenä kännykkäänsä.
”Onko sinulla joku viestimaraton menossa?” kysyin naurahtaen kun Antonin kännykkä värähti ja Anton oli avannut saapuneen viestin ennen kuin merkkiääni oli edes ehtinyt kertoa sen saapuneen.
Hän tuhahti hiukan, mutta kurotin taas kaulaani. Anton älähti ja peitti ruudun näkyvistä. Huomasin äidin vilkaisevan meitä peilin kautta.
”Älä jaksa”, Anton mutisi minulle ja asettui niin etten enää nähnyt kännykän näyttöä.
Minä vilkaisin virnistäen Miikaa joka vain hymähti.
Muutuin hiljaisemmaksi mitä lähemmäs Helsinkiä päästiin.
Isä oli aivan hukassa ajaessaan keskustan teitä ja kirosi joka risteyksen epäselväksi. Miika piirteli sormellaan kevyesti kuvioita kämmeneeni.
”Aura kulta, tehdään niin että minä tulen mukaasi, muut kiertelevät hetken keskustaa ja tulevat sitten sinne keikalle”, äiti sanoi ja kääntyi katsomaan minua.
Nyökkäsin hyväksyvästi.
”Vau”, Anton sanoi kun kaarsimme vihdoin, monen tunnin ajomatkan jälkeen, keikkapaikan eteen.
Muut nousivat jo autosta, mutta minä olin jähmettynyt paikoilleni. Tunsin tutun esiintymisjännityksen vatsanpohjassa.
”Hei”, kuulin Miikan sanovan aivan korvani juuresta. ”Oletko kunnossa?”
Minä nyökkäsin vaivoin ja pakotin sormeni avaamaan turvavyön lukon. Miika pysäytti minut auton eteen.
”Ihan tosi Aura. Näytät oudolta”, Miika sanoi kuulostaen huolestuneena.
Nielaisin varovaisesti. ”Olen-”, aloitin, mutta kurkkuni oli käheä. Yskäisin varovaisesti. ”Olen kunnossa”, sanoin lopulta.
Miika katsoi minua pitkään epäuskoisena. ”Kuule, ne pikkujoulut”, Miika aloitti. ”Katso taas minua.”
Minä nyökkäsin. ”Ei se vaan… Emil on tuolla ja minun pitäisi kertoa Antille se levytys juttu ja…” aloitin ja vääntelin käsiäni hermostuneena.
Miika lukitsi käteni yhdellä kädellä ja kohotti sitten leukaani muutamalla sormella.
”Okei, hitot Emilistä. Olet hänen yläpuolellaan okei? Ja minä voin leikkiä manageriasi ja kertoa sille Antille”, Miika tarjoutui. Minä hymyilin hiukan.
”Ei… kyllä minä hoidan sen…” mutisin ja vilkaisin selkäni taakse. Äiti ja isä katselivat mukamas muualle mutta Anton katsoi meitä hiukan kyllästyneenä. Huomasin Antin tulleen ulko-ovelle.
”Meidän pitäisi mennä”, sanoin kun käännyin katsomaan Miikaa uudelleen.
Miika virnisti ja vetäisi minut itseään vasten ja painoi hellän suudelman huulilleni.
”Noniin… minun täytyy mennä nyt”, totesin. Miika naurahti kääntäessään minut ympäri ja pukkasi ovia kohti.
”Nähdään parin tunnin päästä!” hän huikkasi. Minä naurahdin ja heilautin kättäni.

Antti johdatti minut pukuhuoneille. Äiti seurasi perässä ja näytti hiukan eksyneeltä. Jätin laukkuni kaappiin johon oli teipattu maalarinteipillä minun nimeni. Vau mitä viiden tähden palvelua, ajattelin. Ruman sininen kaappi, jossa oli maalarin teippi ja siihen mustalla tussilla kirjoitettu Aura. Tämä oli todellakin kaukana kaikista omista tähti-pukuhuoneista. Huomasin viereisessä ovessa lapun jossa luki Emil. Ihan tosi? Ehkä tässä olikin jokin, että kilpailun kautta julkisuuteen ponnistaneille näyttävämpää ja tällaisille vähän vaatimattomimmille aivan muuta.
”Vau”, totesin sarkastisesti äidille.
”Minulla on vähän asiaa sille Antille, tule perässä kun olet valmis”, äiti sanoi. Huomasin hänen arvioivan katseensa kiertävän huonetta ennen kuin hän katosi ovesta takaisin käytävälle. Hetken ajan kuulin käytävältä kuuluvan melun, ennen kuin ovi kolahti kiinni eristäen kaikki äänet.
Minä seisoin hetken hämmentyneenä paikoillani. Mitä tässä nyt piti tehdä? Vilkaisin itseäni peilistä ja pakotin muutaman epämääräisesti sojottavan hiuksen takaisin paikoilleen ennen kuin heilautin oven kiinni takanani.
Äiti astui kulman takaa ja hymyili hiukan nähdessään minut. ”Kuule, tuolla aulassa on kahvila. Käykö jos menen sinne, minulla on muutama työasia mukana. Pärjäätkö?” hän kysyi ja sipaisi muutaman hiussuortuvan korvani taakse.
Nyökkäsin.
”Hyvä, hyvin se menee”, hän sanoi vielä ennen kuin vilkutti hiukan ja jatkoi matkaansa.
Antin äänen ja kurkistin kulman taakse.”Noniin, keikkaan aikaa kaksi ja puoli tuntia! Missä se Emil taas luuraa?” Antti paransi korvassaan olevaa laitetta. Hän puhui naisen kanssa jonka mustassa t-paidassa luki Stuff. Henkilökuntaa.
Minut huomatessaan hän nykäisi minut vastakkaiseen huoneeseen valtavan valaistun peilin edessä olevalle tuolille.
”Antti muuten”, aloitin kun edessäni oleva nainen alkoi sutia puuteria naamaani. Hänen punainen tukkansa peitti näkökenttäni.
Antti ei tuntunut kuulevan minua, sillä kuulin hänen puhuvan hiljaa jollekin muulle. Luultavasti puhelimeen.
”Sulje silmät”, kipakka ääni komensi ja minä tottelin samantien.
”Aura, viimeinen harjoitus tunnin päästä!” Antti huusi ovelta.

jatkuu...

A/N: Heipä hei vaan... Säästän teidät turhilta ja huonoilta selityksiltä. Enpähän nolaa itseäni enää pahemmin. Okei, mutta sainpa vihdoin jatkettua tätä ja iloksen (vai surukseni) voin ilmoittaa että tämä lähenee loppuaan. Ja voin teidän iloksi ilmoittaa että kun tämä loppuu, alkaa jokin uusi novelli! Mutta ei nyt vielä hätäillä sinne asti. Tämä pitää ensin saada pois alta.... heh, no mutta enpä jaksa höpistä pidempää. Ihme jos luitte tänne asti. Hyvää viikon loppua kaikille! <3